KALAJUTTU Parhaat pääsevät aina karkuun, osa 1

Öinen meri näytti salaperäiseltä, ehkä jopa hiukan pelottavalta. Ohut sumukerros leijui puolen metrin korkeudella. Meri oli täysin tyyni, kun lähdimme vaarin kanssa kalaan.

Olimme laittaneet kaiken valmiiksi jo illalla. Vaihdoimme siimat keloihin, kiinnitimme ankkurin veneeseen ja varmistimme, että haavi ja parhaat uistimet olivat mukana. Äiti teki meille voileivät valmiiksi. Vaari heräsi ennen minua ja keitti termoskannulliset kahvia ja kaakaota. Herättyäni puin vaatteet ylleni ja pyyhin unen silmistäni.

Rannassa vaari kysyi, olinko varmasti ottanut mukaan kaiken tarvittavan. Vastasin että tietysti olin, mutta tarkistin silti varusteet vielä kerran. Sitten vaari työnsi veneen vesille ja kävi airoihin.

Veneessä oli pieni moottori, mutta sitä ei käytetty, nukkuvaa luontoa ei saanut häiritä. Lokit ja tiiratkin olivat unessa ja oli niin hiljaista, että korvia pakotti.

Kuului vain vaimeaa liplatusta airojen työntyessä veteen ja keulan halkaistessa veden tyyntä pintaa. Oli hiukan viileää ja varpaitani kipristeli. Oli niin kaunista, että ymmärsin hyvin, miksi vaari kävi niin usein kalassa aamuyön tunteina.

Menimme ulommas auringon kivutessa yhä korkeammalle. Ranta muuttui epätasaiseksi viivaksi ja aallot kasvoivat, vaikka en vieläkään tuntenut tuulta kasvoillani. Ympärillämme oli suuria kiviä, jotka kuin tummina hampaina puhkoivat meren pintaa.

Vähän ajan kuluttua näin edessä pienen saaren, jolla kasvoi vain muutama kataja kaislojen ja harmaiden kivien lomassa. Vaari souti kymmenen metrin päähän rannasta ja heitti ankkurin. Hän sanoi, että vesi on syvää, vaikka oltiinkin lähellä rantaa.

Avasin pakin ja valitsin sopivan uistimen. Kiinnitin sen siimaan ja heitin veteen. Vaari pujotteli matoa koukkuun. Kysyin häneltä, miksei hän käyttänyt virveliä.

Vaarin mukaan kalojen kanssa oli vähän niin kuin naistenkin: piti ensin vähän narrata ja vasta sitten ottaa kovemmat keinot käyttöön. Hän sanoi ensin kiusaavansa kaloja madoilla ja vasta sitten ottavansa luulot pois. Vaari sylkäisi matoon ja heitti koukun veteen.

Vaarin jutut olivat välillä kummallisia. Usein en ymmärtänyt puoliakaan, mutta pidin silti kuuntelemisesta. Vaari kertoi käyneensä samassa paikassa pikkupojasta lähtien isänsä kanssa. Olin kuullut puhuttavan vaarin isästä, joka oli ollut äkkipikainen mies. Vaari oli kertonut, kuinka äijä ei ollut säästänyt remmiä. Onneksi minun vanhempani säästivät.

Vaari jatkoi siitä, kuinka kalat ovat samantapaisia kuin naiset: aina jää kaipaamaan sitä yhtä, joka pääsi karkuun.

Vaikka minkälaisen saisi tilalle, niin aina haikailee sen perään, jota ei saanut. Vaarin mukaan mies ei koskaan ole tyytyväinen siihen mitä on, vaan aina pitäisi saada vähän enemmän ja parempaa.

Kysyin, onko vaarilta päässyt paljon kaloja karkuun. Hän sanoi, että niitä oli karannut enemmän kuin moni mies ehtii elämänsä aikana pyytää.

Yhden oikein ison hän sanoi muistavansa hyvin. Se oli temponut siimaa niin, että vaari oli pelännyt sen vievän koko vavan. Kala oli hyvän tovin vetänyt venettä voimalla pitkin ulappaa. Sitten se oli yhtäkkiä irronnut ja kadonnut jälkiä jättämättä. Vaari oli tuuminut, että kalaonni oli siltä reissulta loppu ja lähtenyt kotiin. Kala oli tarttunut juuri samasta paikasta, missä sillä hetkellä olimme.

Kalastaminen muuttui heti jännemmäksi. Kuvittelin, miten vaarilta karkuun päässyt kala ottaisi kiinni uistimeeni ja tempoisi siimaa.

Vaarin pitäisi tulla avukseni ja lopulta saisimme valtavan kalan veneeseen. Joka heitolla olin varma, että juuri sillä kertaa peto iskisi kiinni. Kun niin ei käynyt, innostukseni vähitellen laantui.

Hetken kuluttua vaari laittoi vavan sivuun ja otti eväät esiin. Voileipä ja kaakao maistuivat hyviltä. (jatkuu)

HENRY AALTO

Teuva

Kalastaminen muuttui heti

jännemmäksi. Kuvittelin, miten

vaarilta karkuun päässyt kala ottaisi

kiinni uistimeeni ja tempoisi siimaa.«

Avaa artikkelin PDF