vierasyliö Entä jos bkt ei kasvakaan?
Keväällä 2011, kuukautta ennen eduskuntavaaleja julkaistussa Valtiovarainministeriön taloudellisessa katsauksessa esitettiin varsin lohdullinen kuva seuraavan vaalikauden taloudellisesta kehityksestä.
Vuosien 2011–2015 keskimääräiseksi bruttokansantuotteen (bkt) kasvuksi ennakoitiin 2,5 prosenttia. Se oli historiallisessa perspektiivissä ehkä vähän, kun ajattelee edellisen laman 1991–1993 jälkeistä aikaa 1994–2007, jolloin keskimääräinen bkt:n kasvu oli lähes neljä (3,8) prosenttia – mutta kasvua kuitenkin.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa voidaan jo aika hyvin ennakoida, miten ennusteiden kanssa kävi. Tämänhetkisen tiedon mukaan bkt:n keskimääräinen kasvu jää puoleen prosenttiin eli ennusteen tasosta jäädään kymmenen prosenttia.
Ongelma on vielä siinä, että vuoden 2011 bkt:n taso oli jo selvästi jäljessä pitkän aikavälin trendistä. Niinpä vuonna 2015 olemme yli 15 prosenttia bkt:n pitkän aikavälin trendin alapuolella, ja kuilu trendin ja toteutuvan kokonaistuotannon tason välillä jatkaa vain kasvamistaan!
On mielenkiintoista verrata vuoden vuosien 1991–1993 jälkeisen laman jälkeistä kehitystä vuoden 2009 finanssikriisiä seuranneeseen kehitykseen.
1990-luvun alun laman jälkeen talous kasvoi yhtäjaksoisesti vuoteen 2008 supistuakseen sitten lähes yhdeksän prosenttia vuonna 2009. Sen jälkeen tuotannossa tapahtui osittainen toipuminen (vuoden 2010 kasvu oli 3,3 prosenttia), mutta vuoden 2007/2008 tasolle ei ole päästy vieläkään.
Vuonna 2013 oltiin viisi prosenttia kyseisen tason alapuolella ja nykynäkymien valossa vuonna 2015 ollaan yhäkin 2,5 prosenttia finanssikriisiä edeltäneen vuoden 2008 tason alapuolella. Eli voi syystä puhua menetetystä vuosikymmenestä.
Termi ”menetetty vuosikymmen” tuo mieleen Japanin, jossa kokonaistuotanto (bkt) on vuoden 1990 jälkeen kasvanut keskimäärin vain 0,8 prosenttia.
Aiheellinen kysymys on, onko niin, että Suomi on jotenkin immuuni tälle ”Japanin taudille”. Kun tarkastelee Suomen talouden rakennetta, markkinoiden toimintaa ja kustannustasoa, ei vastaus ole mitenkään itsestään selvä.
Huomattava on, että edellä esitetyt numerot antavat liian ruusuisen kuvan kehityksestä.
Valtio on vuoden 2008 jälkeen velkaantunut yli 35 miljardia euroa ja velka on vuonna 2015 jo lähes sata miljardia oltuaan vuonna 2008 vain 54 miljardia euroa.
Selvää on, että ilman tätä massiivista elvytystä kasvuluvut olisivat paljon huonompia. Yksinkertaisen kerroinajattelun mukaan yhden prosentin alijäämä kasvattaa kokonaistuotantoa ehkä noin prosentin. Kun ajattelee, että valtion talouden alijäämä on nyt neljä prosenttia, ymmärtää miten paljon kasvuluvut ovat julkisen talouden elvytyksen varassa.
Suomen talouden todellinen tila on itse asiassa tällä hetkellä lähempänä 2000-luvun alkua kuin finanssikriisiä edeltävää aikaa. Sen voi helposti todentaa seuraamalla teollisuustuotannon kehitystä.
Viimeisimmät tehdasteollisuuden tuotannon luvut lokakuulta 2013 ovat samalla tasolla kuin lokakuussa 2000. Ei ihme, että vienti ei vedä; viennin volyymi on vuoden 2006 tasolla.
Vaikka kysyntä piristyisi Suomen viennin kannalta tärkeissä maissa, ei se välttämättä merkitse viennin kasvun vanhaan malliin. Mitä me oikein veisimme?
Tuotantomme on entistä palveluvaltaisempaa, mutta kun palveluiden painopiste on yhteiskunnallisissa ilmaispalveluksissa, ei niiden varaan voi rakentaa mitään kasvustrategiaa.
Bkt:n lasku ja kasvun pysähtyminen eivät ole näkyneet palkoissa eivätkä julkisen sektorin menoissa. Valtiovarainministeriön joulukuisessa suhdannekatsauksessa ennakoitiin julkisyhteisöjen menojen olevan vuonna 2014 58,9 prosenttia bkt:sta eli lähes kaksi kolmasosaa tuloista kulkee nyt julkisen sektorin kautta.
Suomi alkaa muistuttaa entistä enemmän entisiä sosialistimaita kuin aitoa markkinataloutta. Toki Neuvostoliitossa yksityisen sektorin osuus oli vain 10 prosenttia ja Unkarissa ja Puolassa 20–30 prosenttia, mutta jos kehitys jatkuu nykyvauhtia ei niihinkään numeroihin ole enää mahdottoman pitkä matka.
Vaikka tilanne on tällainen, minkäänlaista valmiutta julkisen sektorin supistamiseen ei näytä olevan, päinvastoin media on täynnä niitä, joilla vain yksi viesti: ”lisää”.
Hallituksen alun perin omaksuma ”fifty-fifty” –periaate, jonka mukaan alijäämästä katetaan puolet veroilla ja puolet leikkauksilla, on toiminut todella huonosti.
Ensinnäkään alijäämät eivät ole supistuneet. Myöskään menot eivät supistuneet, koska valtio itse ei ole tehnyt mitään menojen supistamiseksi. Kunnat ovat siirtäneet valtionavustusten leikkaukset veroihin ja lopputuloksena on ollut vain julkisen sektorin kasvu ja verorasituksen kiristyminen tilanteessa, jossa kustannuspaineet muutenkin ovat liian suuret.
Erikoista on, että jotkut kutsuvat tätä politiikkaa uusliberalistiseksi. Se kuulostaa samalta, kuin kutsuisi Vladimir Leniniä ensimmäiseksi uusliberaaliksi.
Suomessa uskotaan yhä, että huolimatta teollisuuden ulosliputuksesta, investointien pitkään jatkuneesta lamasta, kilpailukyvyn rapautumisesta ja julkisen sektorin rajusta kasvusta tuotanto lähtee kasvuun ja kasvu on jatkossa keskimäärin lähes kaksi prosenttia.
On vaikea ymmärtää, miten tämä on mahdollista. Suomessa olisi ehkä hyvä lopettaa ennusteiden hienosäätö prosenttien desimaalien tasolla ja ottaa oppia ulkomaisista esimerkeistä. Japanin lähes kaksi vuosikymmentä jatkunut nollakasvun ajanjakso on asia, joka voi hyvin toistua myös Suomessa.
Ikävä sanoa, mutta Suomen talous ei ole mitenkään immuuni niille ongelmille, joiden kanssa kamppaillaan Etelä-Euroopassa. Teollisuuden ulosliputuksen jälkenne meilläkin on edessä vaihtotaseen krooniset vajeet ja ulkomainen velkaantuminen.
Talouskasvu ei ole mikään itsestäänselvyys, eikä sitä luoda millään ruusunhohtoisilla ohjelmilla ja julistuksilla. Toivottavasti se alkaa selvitä myös hallitukselle.
MATTI VIREN
Kirjoittaja on taloustieteen
professori Turun yliopistossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
