KALAJUTTU Prinssikala, osa 1
Ei ollut silloin vielä tytön riepukka tavannut kunnon kalaa. Ahvenenköriläitä, lahnan ja särjen lotjakkeita oli hän toki pikku käsillään avannosta lorkkinut. Sitä paitsi kai se neitonen nukkui pilkkivapa kourassa silmät auki, kun avanto pakkasi jäätymään kiinni. Neitosen ajatus lenteli jossakin haaveiden kynnöspellolla ja ahomaamansikkaniityillä. Tytössä ei ollut ahnasta pilkkijän luontoa. Hänen kalastamisensa oli paremminkin siiman ulkoiluttamista.
Likkatyttö lähti kyllä mukaan mielellään, luontoa kun rakasti, ja metsää. Hän oli kuin mikäkin rahkasammalen varsi, nätti ja siro, sellaista tuulenruokaa. Oli se joskus saanut hauenkin, likkatyttö, mutta mitä se hauki oli muuta kuin kala. Appiukon kalakuninkuusosaston viisari ei hauesta mihinkään värähtänyt, vaikka sai siitä kyllä hyvät pihvit. Purotaimen oli oikia kala, ja siika. Coregonus lavaretus!
”Mutta mikä se siika muka on”, oli tyttö supattanut, -”eikö se ole joku joki tai paikkakunta.”
No siikahan oli kalojen prinssi ja prinsessa, aatelia oikein, kyllä appi tämän tiesi. Lohi oli ehkä kuningas, mutta niin körmy ja jurmu, että siika oli siihen verrattuna hienostoa ja siian kylki kiiltelevä kuin lähteen silmä. Siian kyljestä saattoi nähdä jopa oman kuvan. Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin… ja siika vastasi, että sinä tietysti. Sinä juuri, siian pyytäjä.
Siika oli aktiivisen ja viitseliään pyytäjän lihaa kahdella iillä. Joka poika ja likka söi sikaa, mutta liian harva siikaa. Siika oli ruokapöydän kunkku, ja joulupöydän ehdoton helmi. Joulunvietto alkoikin jo lokakuussa. Silloin kärpäsentoukalla oli koukku suussa. Se pääsi avantoon vartomaan hetkeä, jolloin siian leuat loksahtaa.
Siika, sitä appi söi, jos sai valita. Useimmiten ei saanut.
Kalalle teki mieli tälläkin kertaa, tai ehkä enempi retkelle. Hanget hohtivat kuin valkoinen vaate. Tuuli oli yön aikana silotellut hangelle hienoa lunta, joka vienosti kimalteli orastavassa auringonpaisteessa. Metsän eläimet olivat kipittäneet runonsa hangelle. Niin oli lumikon lorut kuin riekon riimitkin somasti kirjoitettuna julki, ja susikin oli käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa.
Noilla Taivalkosken takamailla luontoäidin siveltimenvedoissa vallitsi pyhä hiljaisuus ja ihmisen siihen tuottama lumen narske. Hieno kontrasti, ikiaikainen äänettömyys ja ihmisen hatara askellus. Askeleet olivat kuin nuijat, jotka hankautuivat pakkaslumeen ja rouhinta kantautui kauas. Mentiin metsäpolkua, sitten joen yli ja lopulta järvelle, jonka jäätyneeseen orvasketeen kaira iski purukalustonsa.
Kairan laulussa oli runoa, jään rouskeessa sävel runoon. Muutama veivaus ja siinä se oli, avanto. Pyöreä portti veden valtakuntaan. Toukat vain koukkuun, takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen saattoi alkaa.
Järven luonne selvisi yleensä ensi koitolla. Kun laski siiman alas, ja se oli otilla, kala pamahti koukkuun heti. Tällä kertaa kuitenkin seurana vain pitkä hiljaisuus. Kului kotva jos toinenkin. Pian oli istuttu jo pari tuntia, yksi nuotiokin oli jo upotettu lumihankeen, makkarat syöty ja nokipannukahvit juotu.
Kun pakkanen, niin kuin tulikin, räsäytti puuta ja punatulkun haikea soitin vingahti kuusikossa, oli kaikki kuin paratiisissa. Tai ei ihan, kun olisikin noussut edes jotakin kalaa…
Likkatytöllä jäätyi avanto taas umpeen, siima sojotti jäykkänä sormenpaksuisessa jääpalteessaan. Anoppi istui silmät sirrillään vähäiseen aurinkoon päin. Oli voidellut naamansa porkkanaöljyllä, että saisi edes vähän olemattomasta auringosta väriä naamaansa. Poika istui ja keräsi ensiviiksiinsä hengityksen punomaa kuuraa. Koira lötkötti viltillä nuotion lämmössä ja appiukko sytytteli piippuaan.
”Piru, tulisi edes pikku siika, olisihan se mukava näyttä likkatytölle kunnon kala”, appiukko aanaili savupilven keskellä. (jatkuu)
SARI MAANHALLA
maanhalla.wordpress.com
Oulu
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
