Suot yltiöpäisestä suojelusta hyötykäyttöön
En tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun televisiossa esitettiin suurena sankaritekona se, että eräs suo oli ennallistettu tukkimalla laskuojat. Kuvista päätellen soistuminen olikin täydessä käynnissä: vesi seisoi maassa ja oli hyvää vauhtia tukehduttamassa nuoret tukkipuut. Välähdyksen lopussa nuori naistutkija haltioituneena ihaili saavutusta ja toivoi työn jatkuvan muuallakin. Mitä tapahtuisi?
Jatkaminen olisi todella helppoa. Tukitaan kaivureilla peltojen ja metsien laskuojat. Muutamassa vuodessa Suomen maatalous olisi romahtanut ja parin vuosikymmenen kuluttua myös metsätalous. Puita kasvaisi enää vain korkeimmilla soraharjuilla ja kallioilla. Suota olisi yli puolet maamme pinta-alasta.
Tässä lehdessä (MT 1.7.13) oli Kari Rosenlöfin erinomainen kirjoitus turvetuotannon kultasuonesta, jonka nyt monet haluavat katkaista. Hän ihmettelee perusteita: miksi?
Ehkä monilla luonnonsuojelijoilla on haaveena palauttaa maamme neitseelliseen alkutilaan, jota ihminen ei ole raiskannut. Heidän käsityksensä on kuitenkin väärä. Kun jääkauden loputtua maamme paljastui merestä, maassamme ei ollut suota. Oli vain kallioita ja korkeimpia soraharjuja, jotka nopeasti alkoivat metsittyä.
Metsäneuvos Erkki Timonen on kirjassaan ”Luonnoton metsäsirkus” (Kopijyvä 2011) kiinnittänyt huomiota siihen, että soistuminen onkin myöhäisempi ilmiö, joka johtuu maan kohoamisesta, joka on suurin Perämeren rannikolla. Veden virtaus hidastuu ja pysähtyykin. Seisova vesi tukehduttaa puut ja luonnonniityt ja lopputuloksena on yhä karumpi suo.
Tuloksena on niin kuin nyt: pinta-alastamme on jo kolmasosa suota. Kuten Timonen esittää, kolmen miespolven aikana on ojitettu soita 5,8 miljoonaa hehtaaria ja siitä koitunut lisäkasvu on vuodessa 28 miljoonaa kuutiometriä. Tämän saavutuksen ekoväki haluaisi nyt tuhota ja enemmänkin.
Käsitys siitä, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama, on yleisesti hyväksytty. Hiilidioksidin määrä nousee. Sitä kuten hiilen, öljyn ja kaasun käyttöä ja siirtymällä uusiutuvien luonnonvarojen kuten vesi-, tuuli- ja aurinkoenergian käyttöön.
Puun poltto on katsottu viattomaksi. Vaikka palaessa vapautuu hiilidioksidia, puu kasvaessaan sitoo saman määrän. Jostakin käsittämättömästä syystä meillä Suomessa turve on katsottu uusiutumattomaksi luonnonvaraksi. Se uusiutuu hitaasti, jonka jokainen voi käydä toteamassa suolla. Lisäkasvu on, kuten Rosenlöf esittää noin 37 terawattituntia eli noin 10 prosenttia turve-energian määrästä.
Turpeen katsominen uusiutumattomaksi on siis tosiasioiden vastainen kotoperäinen byrokratiapäätös, joka olisi kiireesti korjattava. Soiden ja lahopuiden suojelijoilta on kokonaan unohtunut se, että myös lahotessa vapautuu hiilidioksidia ja mikä pahinta, myös metaania.
Jos soiden yltiöpäinen suojelu lopetettaisiin puhumattakaan idioottimaisesta soiden ennallistamisesta ja sen sijaan keskityttäisiin soiden hyötykäyttöön, saataisiin monta kärpästä yhdellä iskulla: kivihiilen poltto vähenisi jyrkästi ja turpeen ohella lämpövoimalat voisivat käyttää enemmän energiapuuta, jota on liiaksi asti.
Rakentamalla lämpövoimaloita koko maa täyteen, ei tarvitsisi tuoda sähköä naapureista. Karkea laskelma osoittaa, että maahan tuodun sähkön, kivihiilen ja kaasun hinnan säästöllä saataisiin vaihtotase tasapainoon puhumattakaan tuhansista työpaikoista. Ehkäpä ei tarvittaisi lisää ydinvoimaloitakaan.
Sitä paitsi, ei turvesuo mene pilalle turpeenoton jälkeen. Siitä voidaan tehdä peltoa, siihen voidaan istuttaa metsää, siitä saa luonnonystävän rakastamia kosteikoita, ja mikäli ei tehdä mitään, tilalle tulee uusi suo.
Siispä kaikki käyttökelpoinen osa soistamme, joka on noin 15 prosenttia, olisi kiireesti otettava turvetuotantoon. Idioottimainen turpeenkäyttövero olisi poistettava ja verotettava vaikka kivihiilen käyttöä. Jokaiseen pientä isompaan asutuskeskukseen olisi rakennettava lämpövoimala, jonka hyötysuhde on erittäin hyvä. Kuopiolaiset ovat jo vuosia nauttineet tästä edusta. Suojeluun voitaisiin silti jättää vielä soista 30 prosenttia, jos nyt maan pinta-alan kymmenesosalla jotakin harvinaisuusarvoa on.
Panu Hakola
oikeuspsykiatrian
emeritusprofessori
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
