Yliö Aluejoukot traktorilla taisteluun

Uuden hallituksen vaikeimpiin asioihin lukeutuu sen ratkaiseminen, miten tarve puolustusvoimien lisärahoituksesta ja valtion rakenteellisista säästöistä yhdistetään.

Kun Suomi vakuuttaa, että maassa on alueellinen puolustusjärjestelmä, millä koko maata puolustetaan, niin nyt on aika inventoida, mitä meillä todella on enää jäljellä.

Puolustusvoimien koko sodan ajan vahvuus on nyt pienempi kuin talvisodan vahvuus, talvisodan rintamajoukkojen lopullisesta vahvuudesta puhumattakaan, mikä oli 364 700 henkeä ja 64 000 hevosta.

Niin jalkaväen, laivaston kuin ilmavoimienkin kalusto oli talvisodassa runsaampi kuin nyt. Nykyisen aseistuksen suurempi tulivoima ei korvaa vähentynyttä määrää.

Suomen joukot jakautuivat toisessa maailmansodassa pääpiirtein kahteen armeijaan, seitsemään armeijakuntaan, 16 divisioonaan, kolmeen prikaatiin ja 30 erilliseen pataljoonaan.

Pohjois-Suomen puolustus oli jatkosodassa saksalaisten vastuulla, joita oli 220 000 sotilasta, joista 180 000 oli rintamajoukkoja ja 40 000 etappi- ja huoltoportaissa.

Puolustusvoimien sodanajan kokoonpanossa oli 1989 vielä 526 000 sotilasta, mikä vastasi kesä-heinäkuun 1944 torjuntataistelujen vahvuutta. Joukkojen muodostamista varten koulutetun reservin määrä oli 900 000 reserviläistä. Panssariprikaateille ja liikkuville jalkaväkiprikaateille oli olemassa myös tarvittava kalusto.

Vahvuudesta oli maavoimissa 460 000 sotilasta, ilmavoimissa 30 000, merivoimissa 12 000 ja rajavartiolaitoksessa 24 000.

Maavoimien vahvuudesta oli operatiivisissa joukoissa 235 000 sotilasta sekä alue- ja paikallisjoukoissa 225 000. Joukot koostuivat 27 prikaatista.

Operatiivista joukoista kaksi oli panssariprikaateja, 11 liikkuvia jääkäriprikaateja ja seitsemän jalkaväkiprikaateja. Alueellisia ja paikallisjoukkoja oli seitsemän jalkaväkiprikaatia sekä 50 erillisten kohteiden torjuntapataljoonaa, 50 sissipataljoonaa ja 200 erillistä paikalliskomppaniaa.

Alueellisessa puolustusjärjestelmässä maa oli jaettu 23 sotilaspiiriin. Sotilaspiirit muodostivat 12 sotilaslääniä, jotka olivat sotatoimien johtamiseen itsenäisesti kykeneviä alueellisia johtoportaita. Ne olivat koko aluejärjestelmän runko.

Sotilasläänien alaisuudessa toimi 2–5 sotilaspiiriä. Ne muodostivat jo rauhan aikana täydellisesti toimivan liikekannallepano- ja johtamisjärjestelmän, joka oli nopea ja torjuntavalmis kaikkiin ilmansuuntiin.

Alueelliset joukot olisivat olleet taisteluvalmiita varsin nopeasti heti perustamisalueillaan ja joukkoja olisi täten ollut valmiina aina millä tahansa uhanalaisella suunnalla.

Hajautettu puolustus edellytti myös varusteiden ja materiaalien hajavarastointia. Siksi myös asevarikot olivat alueellisia.

Vaikka eri puolilla maata olleiden joukkojen alueellisen taistelun johtamista pidettiin vaikeana, ei toisaalta joukkojen kuljettamista tai keskittämistä suinkaan pidetty mahdottomana, koska maa-alue olisi pystytty pitämään pääosin omien joukkojen hallussa.

Joukot, jotka olisivat puolustaneet omia tuttuja kotiseutujaan, olisivat olleet motivoituneita tehtäviinsä.

Sotilaspiirit ja sotilasläänit on lakkautettu, samoin aluevarikot. Ensin lakkautettiin sotilaspiirit ja koska sotilasläänit noudattivat vanhojen jo lakkautettujen siviililäänien rajoja, lakkautettiin nekin. Tilalle luotiin neljän sotilasläänin malli, joka puolestaan lakkautettiin vuoden 2015 alusta lukien.

Sodan ajan vahvuutta leikattiin ensin 1990-luvulla 430 000 sotilaaseen. Koska maajoukkoja ei kyetty varustamaan ajan vaatimusten mukaisesti, puolustusvoimien sodanajan vahvuutta laskettiin vuoden 2008 loppuun mennessä 350 000 sotilaaseen, mikä vastasi suunnilleen talvisodan aloitusvahvuutta.

Maavoimien osuus vahvuudesta oli 285 000 sotilasta, joista kuului operatiivisiin joukkoihin 60 000 sotilasta ja alueellisiin joukkoihin 225 000 sotilasta.

Jääkäriprikaatit poistuivat kokonaan, samoin panssariprikaatit. Käytännössä sodan ajan joukoista leikattiin vielä 120 000 sotilasta pois, kun juuri on saatu päätökseen edellisen selonteon supistukset 350 000 sotilaaseen.

Hävitetystä materiaalista mainittakoon 240 venäläistä taistelupanssarivaunua, 220 venäläistä kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua, 200 venäläistä kenttähaupitsia ja –kanuunaa sekä lisäksi ilmatorjuntakanuunoita, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, 100 000 rynnäkkökivääriä, kranaattikonekiväärejä, miinoja, räjähteitä ja ampumatarvikkeita.

Vuonna 2013 Suomen puolustusvoimien vahvuus oli reserveineen vielä 354 000 sotilasta, joista oli maavoimissa 285 000 sotilasta ja niistä operatiivisissa joukoissa 63 000 sotilasta sekä 222 000 sotilasta alue- ja paikallisjoukoissa.

Vuoden 2015 alusta puolustusvoimien sodan ajan vahvuus on enää 230 000 sotilaasta; kuusi prikaatia, kaksi mekanisoitua taisteluosastoa, helikopteripataljoona, erikoisjääkäripataljoona, kaksi rannikkojääkäripataljoonaa, 26 paikallispataljoonaa ja 26 paikalliskomppaniaa.

Joukoista on maavoimien joukkoja enää 160 000 sotilasta, joista 35 000 reserviläistä on liikkuvissa operatiivisissa joukoissa sekä 125 000 alueellisissa ja paikallisjoukoista.

Alue- ja paikallisjoukot liikkuvat edelleen pakko-otetuilla maataloustraktoreilla, kuorma-autoilla, maastureilla, moottoripyörillä ja moottorikelkoilla. Lisäksi rajavartiolaitoksen sodan ajan vahvuus on 11 900 sotilasta.

Vaikka paikallisjoukot olisivat heikoimmin varustettuja, olisi niillä paljon tehtäviä. Pataljooniin kuuluisi maakuntakomppanioita, sissikomppanioita, sotilaspoliisikomppanioita, vartiokomppanioita ja perustamiskeskuksia.

Ne perustaisivat ja harjoittaisivat joukkoja, suojaisivat kohteita, tiedustelisivat, opastaisivat muita joukkoja, suojaisivat sivustoja, torjuisivat maahanlaskuja, harjoittaisivat sissitoimintaa sekä etsintä- ja pelastustoimintaa.

MARKKU SALOMAA

Kirjoittaja on Euroopan

sotahistorian dosentti.

Avaa artikkelin PDF