HEVOSELÄMÄÄ Ensimmäinen hevoseni

Olin koko ikäni haaveillut omasta hevosesta. Viisikymppisenä uskalsin sen viimein hankkia.

Block tuotiin tallille ratsastuskoulun kuljetuskopissa. Se oli punarautias seitsemän vanha ruuna. Koulutustaso sillä oli helppo A, eli se oli hypännyt 140 senttiä korkeita ratoja, silloin kun oli kentälle suostunut. Irtohypytyksessä se oli päässyt 160-senttisen portin yli kentältä karatessaan.

Myyjä varoitti, ettei Block ollut helppo hevonen. Hän uskoi minun kuitenkin selviävän.

Ensimmäiset pari viikkoa ruuna tarkkaili meitä. Ruokinta oli aluksi vaikeaa: hevonen hyökkäsi kaura-astian kimppuun hampaat paljastettuina. Aremmat ruokkijat pakenivat henkensä hädässä.

Tuumin ettei sellainen käytös sovi. Otin raipan ja ruoskin hevosen peräseinälle, ripustin kauraämpärin paikalleen ja katsoin hevosta tiukasti silmiin. Poistuin karsinasta vasta kun se seisoi liikkumatta. Neuvoin saman muillekin, ja muutaman päivän päästä raippa voitiin jättää.

Hevosella oli kova luonne ja valtataistelu jatkui kuukausia. Ratsastettaessa se oli aivan asiallinen, pieniä yllätyksiä lukuun ottamatta. Sen bravuuri oli pystyyn nousu. Siihen totuttiin niin, että pian 14-vuotias tyttärenikin otti Blockia vain kaulasta kiinni sen ponnahtaessa takajaloilleen ja odotti rauhassa, että hevonen laskeutuu alas.

Aluksi ratsastajalla ei ollut vauhdinjakoon osaa eikä arpaa. Maastossa hevonen puri hampaat kiinni kuolaimiin ja meni omaa vauhtiaan. Tyttäreni keksi lääkkeen: hän alkoi potkia lisää vauhtia, jolloin hevonen luonnollisesti alkoi kulkea rauhallisemmin.

Puolessa vuodessa Block opetti meille ratsastuksesta enemmän kuin olimme ikinä ratsastuskoulussa oppineet. Sekin tuli selväksi, että ratsastajan on aina oltava hevosta fiksumpi.

Block oli sellainen, että jos sen kanssa haastoi riitaa, sai aikaan kunnon tappelun. Kerran eräs aamuruuan antaja kiskaisi kiukkuisesti narusta, vaikka hevonen kulki niin kuin oli opetettu. Block hyppäsi salamana takajaloilleen ja kuopi etukavioilla ilmaa. Tyttö väisti ja rauhoitteli, ja loppumatka sujui hyvin. Hevonen tunsi arvonsa ja vaati ihmisiltäkin kunnioitusta.

Lopullisesti yhteinen sävel löytyi Pirkan ratsastuksessa kesällä 1990. Block yöpyi telttatallissa, jossa varusmiehet pitivät siitä hyvää huolta. Kisassa kuntoni ei kestänyt koko matkaa, vaan väsähdin kunnolla ja jouduin lopputaipaleesta hakemaan tukea satulan kaaresta. Maaliin silti selvisimme.

Meidän lajimme oli matkaratsastus, kun emme kumpikaan välittäneet ratsastuskentistä.

Tapaturmiakin sattui. Ruunurajaan tuli holkinreikiä ja anturaan kiveniskemiä. Osa vammoista johtui minun huonosta tasapainostani, osa Blockin liiasta kiireestä. Se kun ei malttanut oikein hiljentää huonollakaan tiellä.

Omat oikkunsa hevosella oli. Aluksi se pelkäsi muun muassa lastenvaunuja ja sateenvarjoja. Kerran omakotialueella näkyi noin kymmenen vanha tyttö työntelemässä vanhanmallisia lastenvaunuja. Block meni varovasti lähemmäs, kurkisti vaunujen sisään ja ihastui: siellähän oli lapsi. Tapauksen jälkeen se yritti äitien kauhuksi aina kurkkia lastenvaunuihin. Hurja ruuna rakasti lapsia.

Treenilenkillä auratulla jääradalla ruuna sitten liukastui ja alkoi ontua etujalkaa. Oireet eivät hävinneet koko kevään aikana. Kaviot olivat epämuodostuneet jo ennestään, ja nyt asento oli muuttunut. Eläinlääkärin mukaan vuohisnivel oli kulunut ja polvissakin oli vikaa. Enempää hoitoa lääkäri ei suositellut korkean iän ja lukuisten asentovirheiden takia.

Venytin raskasta päätöstä pari kuukautta, mutta hevonen oli pakko lopettaa. Hautapaikkaa sille ei ollut, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi teurastamo. Kutsuin eläinlääkärin suorittamaan viimeisen lakisääteisen tarkastuksen.

Aamulla tuli auto. Talutin Blockin tallin taakse ja pitelin riimusta, kun mies ampui sen. Riisuin riimun, kävelin pihaan ja kumarruin pyyhkimään riimusta verta ruohoon. Sitten putosin polvilleni ja itkin.

RAUNI LINTULA

Kotka

Avaa artikkelin PDF