KALAJUTTU Varsieväsiika, osa 2
Kalle sanoo, että voi kertoa vielä paremman jutun, jos toiset vaan jaksavat kuunnella, eivätkä keskeytä koko ajan. Petteri lupaa. Simon mielestä Kallen juttuja on kuultu jo kyllästymiseen asti, mutta lupaa kuitenkin kuunnella vielä yhden.
”No tämä juttu tapahtui tässä samassa paikassa. Olin käynyt torilla ja ostanut muutaman kampelan iltapalaksi. Tuossa istui silloin joku vanha äijä, jota arvelin kalastajaksi ulkomuodon ja hajun perusteella. Se rupesi kyselemään niistä kampeloista. Minä annoin pussin sille ja pyysin katsomaan. Arvatkaas mitä se teki.”
”Tietty vei pussin ja katosi saman tien”, Petteri sanoo ja nauraa päälle.
”Ei. Se pisti päänsä sinne pussiin ja rupesi juttelemaan niiden kalojen kanssa. Se sihisi ja pulputti, oli varmaan puhuvinaan kalojen kieltä. Kysyin siltä, ja se sanoin valaneensa rohkeutta niihin.”
”Kumma tyyppi, tosi outo.”
”Totta, ja arvatkaapa mitä se sitten teki. Se otti povestaan pitkän fileointiveitsen ja fileerasi ne kampelat siellä pussissa. Se selitti, että kuoleminen on kaloille helpompaa, kun se käy nopeasti. Sitten se kysyi, saako se syödä sisälmykset. Minä olin aika ällistynyt ja lupasin. Se lappoi kourallaan sisälmyksiä pussista ja imaisi suuhunsa. Rupesin jo miettimään karkuun juoksemista, mutta sitten se ojensi pussin minulle ja sanoi, että saan syödä loput. Virnisti vielä ja toivotti hyvää ruokahalua.”
”Juteltiin siinä kaikenlaista säästä ja lokeista, mutta kohta se kysyi, tykkäänkö kalastaa ja syödä kaloja. Minä tietenkin myönsin. Äijä nyökytti tietävän näköisenä. Se kertoi olleensa jo pitkään varma siitä, että ihmiset syövät kaloja. Se piti pitkän puheen kalojen vähenemisestä ja sanoi sitten, että hänellä on suunnitelma ja tarvittavat tiedot alkavat olla kasassa. Aika moni oli kuulemma jo tunnustanut kalansyönnin.”
”Outo mikä outo”, Simo sanoo. ”Minä olisin jo häipynyt. Tuollaisista ei koskaan tiedä.”
”En minä minnekään malttanut lähteä, se äijä oli kiehtova kaikkine juttuineen. Halusin kuulla lisää. Kyselin, mitä sen jutut tarkoittavat, ja se puhui tasapainoisesta kalastamisesta. Kun tiukkasin tarkennusta, se heitti että vuoroin kalassa käydään ja että kalat rupeavat vastaamaan samalla mitalla. Lopulta se pillastui toden teolla, nousi seisomaan ja huusi, että hän ainakin syö vähintään kolme ihmistä päivässä, kunhan homma saadaan käyntiin.”
”Homma?”
”Kysyin siltä, mutta ei se oikein halunnut sanoa enää mitään. Tuhisi vain, että sittenpähän huomataan, kun ihmisiä alkaa kadota.”
”Saitko veitsestä”, Simo kysyy. ”Minähän sanoin, että se oli sekopää.”
”Joskus nauraminen voi olla vaarallista”, Petterikin myöntää. ”Ihmiset suuttuvat siitä helposti.”
”Ei se mikään ihminen ollut”, Kalle toteaa. ”Se oli iso siika.”
”Iso siika?”
”Minustakin se oli ensin uskomatonta, mutta kun se raotti takkiaan ja raaputti kylkeään, huomasin miten se vilahti hopealle. Sitä paitsi kun se lopetti raapimisen, se sormiin oli tarttunut suomuja. Kysyin siltä, mistä ne tulivat, ja se kertoi, että puku oli liian pieni ja painoi kylkiviivaa. Oli pakko raapia, ettei tullut hulluksi. Se oli suurin siika, jonka olin koskaan nähnyt, ja se istui siinä minun edessäni juttelemassa.”
”Haetaanpa sille vielä tuoppi”, Petteri tokaisee. ”Kalavaletaiteilijat ovat persoja oluelle.”
KARI VÄLIMÄKI
Kangasala
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
