Vieraskolumni Seitsemän vaurastumisen vuosikymmentä
Sodan päättymisestä on pian 70 vuotta ja syntymästäni 69 vuotta.
Vaikka vietin lapsuuteni aivan rajan pinnassa, sodasta ei lapsille puhuttu. Vasta jälkikäteen selvisi, että osa leikkipaikoistamme oli suorastaan jatkosodan taistelupaikkoja, niitä harvoja, jotka ovat nykyisten rajojen sisäpuolella.
Veden täyttämät montut tiesimme kyllä pommikuopiksi ja männyn runkojen korot sirpaleitten tekemiksi.
Vasta pikkuhiljaa selvisi sekin, että toisesta naapuristamme oli kolme poikaa kaatunut sodassa ja toinen naapuri oli sotaleski, joka oli mennyt uusiin naimisiin.
Sota oli yhä niin lähellä, ettei siitä lapsille puhuttu.
Kun olimme heinätöissä, naapurin puolelta entisen Säkkijärven Laihajärven pelloilta kuului panssarivaunujen tai niistä tehtyjen maatalouskoneiden ääniä.
Paimentaessani lehmiä Kaanaan pelloille tai takaisin ne kiersivät tottuneesti rajavartioston puomin metsän kautta. Pimeinä öinä taivasta haroivat valonheittimien sormimaiset kiilat. Usein rajan takaa kuuluu ammuntaakin. Rajavyöhykkeellä liikkumiseen tarvittiin tietysti erillinen lupa.
Mistä me oikein saimme tietomme sodasta?
Isä ei mitään kertonut, eikä hän tuonut sotakavereitakaan kylään. Aikanaan jotkut opiskelutoverit kertoivat kuulleensa sotajuttuja kyllästymiseen asti, mutta minä en lapsuudessani kuullut muutamaa irrallista lausetta (missä se ja se kaatui tai haavoittui) enempää.
Oppikoulumme oli siirtolaiskoulu, Koiviston yhteiskoulu, joka sotavuosina oli toiminut Haminassa ja sijoittui sitten pysyvästi Virojoelle.
En muista, että koulun historian tunneilla olisi koskaan ehditty käsittelemään talvi- ja jatkosotaa. Ehkä aihe oli liiankin läheinen ja painostava jo Koivistolla opettaneelle maisteri Klemolalle, tuttavallisemmin Päkälle.
Rehtori Myyryläinen sivusi joskus juhlapuheissaan koulun historiaa, toimintaa Koivistolla ja sotavuosia Haminassa, mutta ei juuri itse sotaa. Ehkä sota ei vielä ollut historiaa, kun opettajamme olivat itse sodan kokeneita, osa ollut rintamalla, osa kokenut sodan kotirintamalla.
Mutta maa nousi sodasta, siirtolaiset asutettiin, maaseutu eli vahvasti. Tulevaisuuden usko oli vankka, vaikka kaikesta oli pulaa.
En muista ihmisten valitelleen niukkoja oloja, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Naapureita autettiin mahdollisuuksien mukaan.
Ensimmäiset appelsiinit olivat juhlaa, kunhan ensin opimme, että kuorta ei syödä! Milloinkohan ne mahtoivat maaseudun kauppoihin tulla, joskus 1950-luvun alkupuolella?
Entä nyt, kun viimeiset veteraanit kaipaavat tukeamme? Ilmapiiri on aivan toisenlainen kuin lapsuudessani. Raha ja talouden kasvu ovat tärkeimmät arvot.
Sekä kotitaloudet että maa ovat vauraampia kuin koskaan. Silti raha ei riitä lasten ja nuorten koulutukseen, ei vanhusten huoltoon, ei terveyspalveluihin, ei tieverkoston kunnossapitoon.
Suurin osa kansalaisista on elänyt pelkkää taloudellisen nousun aikaa. Nyt kaiken uhkana tuntuu olevan taantuma ja tulojen lasku.
Mitä vähäinen taantuma on siihen verrattuna, mitä 1930-lukua kulta-aikanaan muistelevat joutuivat kokemaan?
Kaikesta leikkaava juustohöylä ei silti ole oikea ratkaisu, vaan varat on suunnattava tarkemmin, tingittävä joutavasta ja satsattava tarpeelliseen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
