Koulupäiväkirja Lapsen turvapaikka
Belgia tunnetaan perhekeskeisenä yhteiskuntana. Ei siellä lapsi kulje yksin kouluun, lyhyttäkään matkaa. Meillä alakoululaisen koulumatka saattaa olla 50 kilometriä. Niinpä kun belgialainen äiti lähtee tyttärensä kanssa kouluun, lapsi tervehtii naapureita hyvää huomenta - eli bonjour-sanonnalla. Ja jos ei sitä kuulu, äiti huomauttaa. Huomasin tämän, kun lähdin kerran tyttäreni kanssa päivään keskellä Brysseliä.
Tapaus muistui mieleeni, kun sain puhelun Brysselistä. Soittajalla on joogastudio keskellä kaupunkia. Belgiaan on yllättäen tullut tuhansia pakolaislapsia ilman vanhempia. Lähi-idän maitakin on sanottu perhekeskeisiksi.
Kahdeksan poikaa saattaa olla jatkuvasti yhdessä pienessä huoneessa. Takana on erämaata ja kumiveneen kelluntaa. Yhtään hetkeä ei ole mielenrauhaa, lapsi kirkuu, huutaa, vapisee, puistelee. Psykologeilta ja huoltajilta loppuvat taidot ja voimat. He pyysivät, voisiko joogaopettaja tulla avuksi, vaikkapa hetkeksi. Käyttäisi taitojaan rauhoittaakseen pakolapsen. Vaikka tyttäreni oli tullut juuri työmatkalta Euroopasta ja oma väsymyskin painoi, hänet valtasi velvollisuudentunto. Lupasi tulla jatkossakin.
Mutta mitä hän kohtasi: Jos lapsi pystyi muutaman minuutin hiljaisuuteen, oli saavutettu jotakin.
Meille syntyy merkillisiä termejä. Puhutaan yksin turvapaikkaa hakevasta lapsesta. Eikö lapsen turvapaikka ole koti, vanhemmat, sukulaiset, kaverit.
Tutustuin kansainvälisessä kirjailijakokouksessa tunnettuun irakilaissyntyiseen kirjailijaan Hassan Blasimiin. Hänen lapsuutensa oli hirmuhallitsijan Irakissa, jota naapuri-Iranin koneet pommittivat ja tiedustelupalvelu valvoi. Sitten aikuisena pako naapurimaihin, matka jalan vuorten yli, aroille, yöpyminen metsissä, nukkuminen puistoissa, ruoka roskiksista. Matka Suomeen kesti neljä vuotta. Nyt hän on arvostettu kirjailija ja elokuvapersoona.
Mutta jos sijoitamme lapsen Hassan Blasimin osaan, hänen pakomatkaansa, miten kuvaisimme tätä maailmaa, sivistynyttä Eurooppaamme, esimerkiksi. Onko Eurooppamme hukassa lanseeraamansa ideologian kanssa; että tavarat ja ihmiset kulkevat vapaasti. Kun on häilytty kansallinen hyvinvoinnin ja yhdistyneen, sivistyneen Euroopan välillä, hallinto on pettänyt. Ja sota voittanut. Jos olisin poliitikko, kysyisin nyt, ketkä Suomessa olivat aikoinaan innokkaimpia tukemaan Irakin sotaa.
Raadollisimmat kokemukset tästä lankeavat lasten kautta seuraaville sukupolville. Itsekin olen erään kipeän elämäntilanteen edessä: Lapsuudenkodin jako Etelä-Karjalassa. Termin nimi on kuolinpesä. Mikä hirveä nimi. Minulle se on seitsenlapsisen katraan synnyinpesä, josta me lapset olemme saaneet kodin, huollon, lämmön ja rakkauden vuosikymmeniksi.
Mutta sota tekee miljoonia kuolinpesiä tällä hetkellä lapsille. Mikä on tulevaisuutemme, kun lapsi tarvitsisi kuitenkin synnyinpesän ja sen turvan?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
