Tarmo

HEVOSELÄMÄÄ

Tarmo oli tuulentuivertama takkupää, voikukkien ja porrasharjojen kauhu. Nyt se nukkuu multaa raskaan ruhon alla ja peitto sammuneiden silmien suojana.

Tarmon hauta merkittiin niin suurella kivellä kuin ikinä jaksettiin vierittää. Isä pyöritteli vielä muutaman pienemmän kiven paaden seuraksi ja minä poimin haudalle kukkia.

Samanlaisia kukkia kädessä seison nyt haudalla, enkä vieläkään haluaisi jättää lopullisia jäähyväisiä. Vuosi sitten vielä silittelin Tarmon iän vaalentamaa päätä. Istahdan kivelle ja huidon kukkakimpulla itikoita loitommas.

Isä toi Tarmon meille kun olin neljän vanha. Hevosena nuori ruuna oli hyödytön huonon jalan takia. Isän kävi Tarmoa sääliksi. Hän arveli, ettei vika ollut niin paha etteikö hevonen meillä pärjäisi.

Ensikohtaamisesta muistan vaalean harjan ja suuret lempeät silmät. Kiljuin kun isä nosti minut Tarmon pään korkeudelle. Hevonen ei säikähtänyt. Tungin pulleita varpaita isoa ruskeaa turpaa vasten. Tarmo hamusi niitä ja se kutitti. Äidillä on tilanteesta valokuva.

Tarmo hurmasi äidinkin, joka yleensä pelkäsi hevosia. Siitä tuli lemmikki ja perheenjäsen, vähän kuin iso koira. Jalka kuntoutui levolla ja hellällä hoidolla, mutta Tarmon kissanpäivät jatkuivat. Isä ei päästänyt sen selkäänkään kuin lapsia. Siellä minä sitten istuinkin melkein koko lapsuuteni.

Tarmolle aidattiin laidun, joka kasvoi puoleksi metsää ja puoleksi ruohoa. Tarmo ei olisi edes tarvinnut aitoja. Se laidunsi lähietäisyydellä ja liikkui vain kun isäkin liikkui. Muuten sitä sai siirrettyä otsaharjasta taluttamalla. Porttia ei juuri pidetty kiinni, kun Tarmo viihtyi kotosalla ja pysyi pihapiirissä.

Kerran se tosin harhaili naapuriin pihakeinussa päivää paistattelevan ja korppua syövän puolikuuron Kerttu-mummon taakse. Herkuille perso hevonen oli toiveikkaana päräyttänyt tervehdyshöristyksen suoraan Kertun parempaan korvaan. Mummoparka säikähti melkein hengiltä.

Porrasharjat olivat Tarmon heikkous. Ne se järsi, omat ja toisten. Yhden se varasti läheisen kesämökin pihasta ja yritti vielä piilottaa tekosensa metsään. Isän haukansilmä kuitenkin huomasi ja harja haettiin takaisin.

Perhetuttuamme Kaisaa Tarmo jotenkin ihaili. Tuntui kiusalliselta kun Tarmo tuijotti ikkunasta kahvipöydässä istuttaessa. Yleensä sen sai houkuteltua muualle, mutta kun Kaisa oli paikalla, ei mikään auttanut. Jos ikkunat laitettiin kiinni, hevonen hirnui sydäntä särkevästi. Valitettavasti Kaisa pelkäsi hevosia, eikä oikein suostunut Tarmon lähelle.

Lopulta laitan kukat haudalle ja sanon Tarmolle hei, en hyvästi.

Ohitan äidin vanhan kasvimaan. Sieltä Tarmo repi irti aina kaiken minkä sai ja musersi loput kavioilla saviseen maahan. Äiti taisikin istuttaa kasvit vain Tarmon iloksi, sillä nyt paikalla rehottavat enää rikkaruohot. Tuhma-Tarmo lisänimenkin äiti aina lausui varsin pehmeään sävyyn.

Kotipihassa ei enää ole ruohotonta monttua keinun vieressä, missä Tarmolla oli tapana maata. Tallissa kissa näyttää tehneen pennut Tarmon loimen päälle. Tallin nurkassa ovat valkoiset kumisaappaat, jotka ennen piti pitää visusti piilossa. Ne taisivat olla ainoa asia maailmassa, jota Tarmo pelkäsi. Se karautti hirnuen tiehensä ne nähdessään.

Tallia silmäillessäni kuulen vielä mielessäni hörinää ja tunnen lämpimän hengityksen kädelläni. Kiitos Tarmo rakas hevosemme että olit olemassa.

TUIJA MYLLYVIITA

Seinäjoki

Avaa artikkelin PDF