Vierretään viilto rinteeseen
Luontovalvoja Taisto Turunen viertää viertokangella palaneita puiden runkoja. Jaakko Kilpiäinen Kuva: Viestilehtien arkistoLIEKSA (MT)
Viime viikon torstaina Kolilla pääsi aikamatkalle menneeseen. Aikaan, jolloin leivän saaminen pöytään oli oikeasti tiukassa: aikaan, jolloin poltettiin kaskea.
Kaskenpoltto on ollut joka keväinen tapa Kolilla lähes 20 vuoden ajan. Torstaina kaski roihusi noin puolen hehtaarin alalla, jonne puut oli kaadettu jo kaksi vuotta sitten, mutta kaski jäi sateiden takia polttamatta.
Kaskenpolttajat pukeutuivat aikoinaan valkoisiin pellava-asuihin. ”Valkoinen väri erottui hyvin, vaikka eivät vaatteet toki koko päivää valkoisena pysyneet”, kertoo Metsähallituksen luontovalvoja, kolilainen Taisto Turunen.
Pellava-asun lisäksi lierihattu oli tärkeä varuste, jolla pystyi suojautumaan savulta ja kipinöiltä. Hattu oli tapana myös kastella. Jalkaan kaskenpolttajat vetäisivät löttöset eli avoimet tuohivirsut.
”Löttösten sisään laitettiin kastellut villasukat. Tämä yhdistelmä jaloissa pystyy kävelemään vaikka miten kuumissa paikoissa”, kertoo Turunen kokemuksesta.
Kaskipuut kaadetaan sen mittaisiksi, että niitä on helppo viertää, eli työntää puisella viertokangella eteenpäin. Palaneita ja palamattomia puita vierretään pikku hiljaa eteenpäin, jotta kivennäismaa paljastuisi.
Mitä enemmän poltettavalla alueella on puuta kaadettuna, sitä enemmän syntyy luonnollisesti tuhkaa.
”On tärkeää saada puut kuivumaan alimmaisia puita myöten. Puut on kaadettava samansuuntaisesti ja kannot jätettävä lyhyiksi. Tärkeää ei ole puuston tilavuus kaskettavalla alalla, vaan puukerroksen yhtenäisyys”, selittää kaskenpolton vanha konkari Ismo Hyttinen Kolilta.
Sekä Turunen että Hyttinen ovat osallistuneet kaskenpolttoon Kolilla ensimmäisestä vuonna 1993 perinteiden ja monimuotoisuuden vaalimisen vuoksi kaadetusta kaskesta alkaen.
Kolilla on aikanaan kaskettu voimakkaasti, vain korkeimmat kallioiden laet ovat jääneet kaskeamatta. Hyttinen muistelee, että viimeisen kerran Kolilla on kaskettu vielä 1940-luvulla.
Perinnetietoa oli jonkin verran saatavilla kaskeamisesta, mutta käytännössä kaskenpoltto on opeteltu kantapään kautta, sanovat Turunen ja Hyttinen.
Kuusettuminen on ongelma Kolin kansallispuiston alueella, kaskeaminen on yksi keino torjua sitä.
”Mutta kyllä tämän työn tärkein arvo on perinteiden ja perinteisten työtapojen vaalimisessa”, pohtivat Turunen ja Hyttinen.
”Perinnemaisemien hoito on myös arvokasta työtä kasviston ja eliöstön kannalta. Luonnon monimuotoisuuden tärkeys ja sen edistäminen valkenivat minulle aikanaan koulutuksessa”, muistelee Turunen.
SARI PENTTINEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
