Käyn ahon laitaa seitsemännessä polvessa

Odottelua, turhautumista ja vihdoin toivoa. En kuvaile nyt tunnelmia Siwan kassajonosta. Nämä tuntemukset vuorottelevat monen nuoren viljelijän päässä sukupolvenvaihdoksen aikana.

Miksi tilan jatkamisesta on tehty niin monimutkaista ja hankalaa? Sukupolvenvaihdos on suorastaan kuorrutettu byrokratialla. Eri virastojen kankeus saattaa venyttää prosessin luonnottoman pitkäksi. Kun yhdestä ei tule päätöstä ajallaan, niin kaikki muu seisoo.

Lomakerumban pystyy vielä tanssahtelemaan läpi, jos omaa pitkän pinnan ja maalaisjärkeä. Suurin este koetaan kuitenkin monella tilalla jo ennen kuin päästään lomakkeisiin asti. Sukupolvenvaihdoksen ehdot ovat tiukat. Jatkettavan tilan on oltava elinkelpoinen. Ja kun kyse on maataloudesta, on kaiken tulon elinkelpoisuutta arvioitaessa tultava maataloudesta.

Entä sitten esimerkiksi keskisuomalaiset tilat, joissa usein peltoa on parikymmentä hehtaaria, mutta metsän hehtaarit lasketaan sadoissa? Maatilan sukupolvenvaihdos on lähes mahdoton toteuttaa, jos ei sitten kaikkea peltoa istuta mansikalle.

Moni täysin elinkelpoinen tila joutuu nykypäivänä panemaan pellot vuokralle ja koneet myyntiin. Jatkajia ei ole.

Luopumistuen alaikärajan nosto tulee varmasti lisäämään näitä tiloja. Kun isäntä saa viimein jäädä luopumistuelle tai eläkkeelle, ovat lapset jo yli kolmekymppisiä ja vakituisissa palkkatöissä. Vakituiset tulot menevät usein EU:n maatalouspolitiikasta ja maailman markkinoista riippuvan ohuen viljelijän tilipussin edelle.

Jatkajien vähyys ja viljelyn hiipuminen tulisi ottaa vakavasti niin etujärjestön kuin valtakunnankin tasolla. Jos tilalukumäärä vähenee edelleen, on hamassa tulevaisuudessa edessä joko kotimaisen ruuantuotannon loppuminen kokonaan tai sitten jäljelle jää vain sata suurmaatilaa.

Kävin itse sukupolvenvaihdoksen läpi reilu vuosi sitten. Ahdistavinta koko prosessissa oli alituinen epävarmuuden tunne. Oli epävarmaa onnistuuko koko sukupolvenvaihdos kaikista ponnisteluista huolimatta lainkaan.

Sukutilamme kohtalo oli luovutettava verottajan, elykeskuksen ja Melan käsiin. Kun tilakaupat oli lopulta puolentoista vuoden prosessin jälkeen allekirjoitettu, jäljellä oli tyhjä olo. Tässäkö se lopulta oli? Onnistuiko tämä nyt todella? Tuleeko jostain virastosta vielä kirje, mikä voi perua kaiken. Ei ole tullut.

Järjellä ajateltuna maanviljelijän ammatti ei ole houkuttelevimmasta päästä. Suomen surkeimmat tuntipalkat, pitkät päivät ilman yli- tai yötyökorvauksia, ei vuosilomia. Miksi joku haluaa edes tehdä sukupolvenvaihdoksen? Miksi minä halusin?

Syitä voi olla kymmenen tai vain yksi. Sukuviirissä aitan katonharjalla lukee 1745. Oraan päät kurottavat maasta kohti toukokuun aurinkoa. Tuuli suhisee rukiin tähkissä. Leikkuupuimurin torvesta virtaa keltaista vehnää peräkärryyn.

On päiviä, kun tunnen olevani maailman huonoin maanviljelijä. Toisina päivinä taas kuljen pellon laitaa, haistan kukkivan rypsin ja häikäistyn sen keltaisuudesta. Silloin tuntuu maailman hienoimmalta asialta olla maanviljelijä. Juuri tässä – juuri nyt.

saara.nikkari@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF