UUTISTAUSTA Geopolitiikan uusi tuleminen
Mistä viime vuosisadan suurissa sodissa pohjimmiltaan oli kyse?
Siitä, että ensin kaksi mannervaltaa kävi parin vuosikymmenen välein taisteluun sydänmaan hallinnasta. Kummallakin kerralla kamppailu päättyi saman osapuolen tappioon merivallan asetuttua sitä vastaan.
Lopulta tehokas merivalta painoi polvilleen myös aiemmissa sodissa voitolle päässeen, edullisemmassa maantieteellisessä asemassa sijainneen mutta tehottoman mannervallan.
Entä miten ovat syntyneet itäisen naapurimme pysyvät kansalliset ominaispiirteet?
Maanviljelyn ja ortodoksisen uskon omaksuttuaan slaavilaiset kansat joutuivat ympärillä asuneiden raakojen paimentolaisten jatkuvien hyökkäysten kohteiksi.
Heihin iskostui syvä ja vainoharhainen pelko alituisesta ulkoisesta uhasta sekä kyky suvaita itsevaltiutta turvallisuuden hintana. Koska slaavien valtiolla ei ole luonnollisia rajoja, se pyrkii aina laajentumaan.
Näin erikoisia ajatuskulkuja sisältyy geopolitiikan nousua ennakoivaan Robert D. Kaplanin tuoreeseen teokseen ”Maantieteen vastaisku”.
Geopolitiikka on oppisuunta, joka pyrkii selvittämään, miten aatteiden ja uskontojen keskinäisen kilpailun ohella maantieteelliset tekijät muokkaavat ihmisten identiteettiä, poliittista päätöksentekoa ja kansakuntien keskinäisiä suhteita.
Geopolitiikka syntyi, kun eurooppalaiset ruhtinaat alkoivat käyttää karttoja valtioiden ja vaikutusvallan rajoja koskevien sopimustensa kuvaajina. Sen ”isänä” pidetään englantilaista maantieteilijää Sir Halford Mackinderiä (1861–1947), liberaalia imperialistia, kansanedustajaa ja London School of Economicsin perustajaa.
Mackinderin teorian mukaan maapallon kiinteästä pinta-alasta valtaosa kuuluu ”maailmansaareen”, jonka muodostavat Euraasia ja Afrikka – muut maanosat ovat saaria sen ympärillä.
Maailmansaaren ytimessä on ”sydänmaa”, joka ulottuu Baltiasta Siperiaan ja Jäämereltä Himalajalle. ”Sydänmaata”
ympäröi sitä väkirikkaampi ”reunamaa”. Sen vähäinen uloke on nimeltään Eurooppa, joka ei ole sen paremmin maantiellisessä kuin poliittisessakaan mielessä ”maanosa”.
Mackinderin geopoliittinen maksiimi kuuluu seuraavasti: ”Se joka hallitsee Itä-Eurooppaa, hallitsee sydänmaata; se joka hallitsee sydänmaata, hallitsee maailmansaarta; se joka hallitsee maailmansaarta, hallitsee koko maailmaa.”
Kaplan uskoo, että kun aatteiden ja uskontojen ote kirpoaa, geopolitiikan merkitys kasvaa. Maantiede ei tietenkään määrää historian kulkua, mutta antaa sille suuntaa ja säätelee sitä, mikä poliittisesti on mahdollista.
Kaplanin mukaan Venäjän alue on nyt pienempi kuin koskaan sitten Katariina Suuren. Sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin etsiä revanssia. Tavalla tai toisella sen on uudelleen liitettävä itseensä Ukraina, Valko-Venäjä, Moldova, Kaukasus ja Keski-Aasia.
Kommunistisen ideologian korvaa oppi Euraasiasta.
”Putinilla ja Medvedevillä ei ole tarjota venäläisille innostavia aatteita, ei mitään ideologiaa; ainoa tekijä, joka heillä on puolellaan, on maantiede.”
Yhdysvaltain tulisi ottaa oppia Roomasta. Sitä uhkaa etelästä samanlainen vaara, joka uhkasi Rooman imperiumia pohjoisesta – ja joka lopulta tuhosi sen. Yhdysvaltain on vetäydyttävä viisaasti saarelleen ja keskityttävä lähiympäristöönsä, muuten se mätänee sisältä. Sen taloudellinen tulevaisuus riippuu täysin siitä, mitä Meksikossa tapahtuu.
Kaplanin mukaan Yhdysvaltain pakkomielteen omainen sitoutuminen laajemman Lähi-idän ongelmiin on vakava geopoliittinen virhe: ”Meksikon rauhoittaminen on Yhdysvalloille tärkeämpi kuin Afganistanin rauhoittaminen”, Kaplan lataa.
Entä Suomi, mitä geopolitiikka voisi opettaa meille?
Sen, että kun olimme maanviljelysvaltainen nuori teollisuusmaa, puolustimme itseämme hintaa kysymättä viholliselta, joka halusi viedä viljelijältä maan ja työmieheltä
oikeudet. Ja sen, ettei tosiasioilta voi sulkea silmiä, vaikka karttaan katsominen tekisi kuinka kipeää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
