HEVOSELÄMÄÄ Sodastakieltäytyjä
Raju ostettiin välirauhan vuonna 1940. Se oli kaunis sileäkarvainen ruuna. Hyvä työhevonen se oli, ja säyseä, se viihtyi pellolla toisenkin hevosen parina.
Raju oli kuitenkin ihmisarka ja pelkäsi suuria ihmisjoukkoja. Pelästyessään se veti korvat luimuun ja tarkkaili hurjana kaviot ja hampaat iskuvalmiina.
Mieheni äiti, joka oli syntynyt Etelä-Pohjanmaalla, oli jo pikkutyttönä tottunut maatalon töihin. Hän piti kaikista eläimistä, etenkin hevosista. Avioiduttuaan Pohjois-Pohjanmaalle hän teki vielä mielellään peltotöitä hevosella.
Vuonna 1941 kaikki muuttui. Mieheni isä ja hänen veljensä joutuivat sotaan. Kotiin jäivät vaimo, alle kymmenvuotiaat pojat ja iäkäs isoäiti. Joitain viikkoja myöhemmin alettiin kerätä hevosia. Pienen talon ainoa hevonenkin vietiin.
Anoppi ajoi hevosen itse kokoamispaikalle. Raju oli riisuttu kesäksi kengistä, ja omistaja vaati kengittämään sen. Kun sopivia kenkiä ei löytynyt, hän kävi itse ostamassa ne kaupasta. Sitten kävi ilmi, ettei löytynyt miestä kengittämään hevosta. Sen maine tunnettiin. Lopulta anoppi piti jalkaa ja joku tuttu pappa naulasi. Hevonen saatiin kenkään ja kolonna pääsi liikkeelle.
Pian koitti tuon murheellisen kesän juhannusaatto. Kaikki säikähtivät, kun naapurin isäntä ilmestyi ovelle. Kaikki ehtivät jo pelätä pahinta, mutta naapuriin oli kuitenkin vain soitettu, että hevonen pitäisi hakea pois. Eivät kuulemma pärjänneet sen kanssa.
Anoppini sai siskonsa houkuteltua matkakaveriksi, ja yli sadan kilometrin taipaleelle lähdettiin polkupyörin. Perille päästyään naiset menivät toimistontapaisesta kysymään, mistä hevonen löytyisi. Kirjuri ihmetteli, ettei heillä ollut miestä mukana. Hän sanoi hevosen olevan niin vihainen, etteivät naiset sen kanssa pärjäisi.
Mies vei naiset hevosen luo. Anoppi kertoi kutsuneensa hevosta nimeltä. Sen kuultuaan hevonen vastasi pitkällä viiltävällä huudolla.
Raju oli kiinnitetty ladon ovenpieleen. Ladossa oli heiniä syötäväksi, vesiämpäri oli ripustettu pitkän kepin päähän, jotta hevoselle saatiin ojennettua vettä. Kukaan ei uskaltanut mennä sen lähelle.
Anoppi meni hevosen luo, ja se laittoi päänsä kainaloon ja hyrisi tyytyväisenä. Kukaan ei enää epäillyt, etteivätkö naiset pystyisi sitä viemään. Paluumatkan Raju sai kulkea vapaana kuin uskollinen koira. Se juoksi naisten perässä. Välillä se laukkaisi innoissaan edelle ja pysähtyi sitten syömään heinää odotellessaan.
Matka kesti koko juhannuspäivän, mutta lopulta suuri sodastakieltäytyjä pääsi kotitöihin. Toisin kävi talon isännän. Mieheni isä tapasi kohtalonsa saman kesän elokuussa Kiestingin taisteluissa.
Vainajaa ei saatu pois, joten hänet on haudattu sinne. Anoppi oli sitä mieltä, että miehen ruumis voi levätä siellä, minne se on kätketty.
Hän oli vahvasti uskovainen ja sanoi tietävänsä, minne sielu on päässyt.
KERTTU LAMPELA
Haapajärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
