HEVOSELÄMÄÄ Hevosleikkejä ja hyötyajoa

Niin kauan kuin muistan, meillä oli kotona hevonen tai pari. Varsojakin oli melkein joka kesä ja niiden kanssa leikittiin. Varsat kuitenkin kasvoivat nopeasti ja alkoivat olla vaaraksi lapsille, niillä kun oli hevosen leikit: hypyt ja potkut.

Yksi syntynyt varsa oli niin nätti, että isä haki meidät heti katsomaan sitä. Sillä oli valkoiset sukat ja täysvalkoinen harja. Veli halusi nimetä varsan Pläsiksi.

Minä suutuin ja sanoin, ettei sille ikinä anneta niin rumaa nimeä. ”Pläsi mikä Pläsi”, veli totesi ja paineli varmuuden vuoksi karkuun jalat vilkkuen.

Vanhemmat lähtivät hautajaisiin ja pyysivät tutun mummon kotimieheksi. Me lapset vastustimme. Olisin mielestäni pärjännyt ihan hyvin, kun osasin jo lypsääkin. Puheet eivät kuitenkaan auttaneet, ja mummo tuli pyhäaamuna ”varrain”. Meitä oli komennettu olemaan ihmisiksi.

Se se vasta oli mummo. Koko ajan piti olla jotain tekemässä. Veli nimesi sen komentajakapteeniksi ja suunnitteli kapinaa. Päivällisen jälkeen mummo meni pienimmän kanssa pötkölleen peräkammariin. Me jäimme voipuneena kuiskimaan välikammariin siitä, mitä tehtäisiin.

Yhtäkkiä tuvasta kuului kova kopina. Ovet olivat selällään ja parivuotias Helge-hevonen tuvassa. Mummo äityi huutamaan meitä kelvottomiksi kakaroiksi ja epäili, että tapamme vielä hevosenkin. Työnnettiin siskon kanssa Helge peruuttamalla ulos. Sitten houkuteltiin se leivällä talliin ja törkättiin ovi säppiin.

Sisko totesi mummon huutaneen kuin itse rantapiru. Itse pohdin, millainen meteli asiasta vielä illalla nousisi, sillä olin itse tuonut Helgen tupaan edellisenä kesänä. Vanhemmat menivät heti palattuaan kysymään mummolta, miten päivä oli sujunut. Mummo totesi, että hyvin oli mennyt. ”Tytöt panniit karanneen hevosenki talliin”, hän lisäsi.

Myöhemmin mummo sattui olemaan meillä, kun isä haki hevosen pihaan ja maitotonkan lähteestä. Tonkan kansi oli jäänyt vähän kallelleen, jolloin hevonen työnsi sen pois tieltä ja imaisi itselleen kermaparran. Mummo piti sitäkin meidän ”hyväkkäiden” syynä, kun olimme kerran oppineet pelaamaan varsojen kanssa.

Olin jo vähän toisella kymmenellä, kun isä kehotti lähtemään hevosella kirkolle asioille.

Olin oikein tohkeissani, mutta äiti laittoi vastaan. Isä kuitenkin oli sitä mieltä, että Eila-tamma heittäisi mokoman reissun vaikka yksinään. Pikkusiskokin intti itkun kanssa mukaan. Talvitie oli hyvässä kunnossa ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mikäs siinä oli laitareessä istuessa, kun Eila juosta lonksutteli aivan omillaan. Matkaa kertyi kymmenkunta kilometriä.

Takaisintulomatkalla Eila alkoi järsiä mutapaakkuja, eikä sitä saanut millään liikkeelle. Alkoi jo tulla kylmä. Käärin loimen siskon ympärille ja loput heinät jalkojen päälle. Laitoin ohjakset reen laitaan ja hyppäsin kävelemään, ettei varpaita paleltaisi. Juuri silloin Eila hörähti juoksuun. Vähän matkan päähän se pysähtyi taas nakertamaan multaa ja ihan selvästi katseli minua. Aina kun olin saamaisillani sen kiinni, se paineli taas jonkin matkaa eteenpäin. Hevonen jatkoi leikkiä koko parin kilometrin matkan järvenselän yli. Vasta mäen päällä kaakki suvaitsi pysähtyä ja päästää minut kyytiin. Isä nauroi katketakseen kuultuaan Eilan temput. Häntäkin se oli joskus juoksuttanut.

Myöhemmin isä puhui usein, miten vaikea Eilasta oli luopua. Karja-auton kurvatessa pihasta isä meni mäkeen istumaan. Sieltä näki, kuinka Eila korkean aidan yli katsoi kotiin niin kauan kun auto näkyi. Vähitellen alkoivat uuden ajan päättömät hevoset yleistyä. Ne eivät tarvinneet lämmintä tallia, heinäntekoa tai jatkuvaa hoitamista. Pienen talon isännänkin mieli kääntyi traktorin puoleen, vaikka sellainen oli kallis, eikä kulkenut minnekään ilman löpöä.

Välillä tuntui, että hevoset loppuvat Suomesta tyystin. Nyt ainakin etelässä on hevostiloja kuin sieniä sateella. Hevonenkin on ajan saatossa taipunut huvitukseksi ja ajankuluksi. Siitä ei pääse mihinkään, että hevonen on upea eläin, ilo silmälle ja ihmisen hyvä ystävä.

ANNA KOVANEN

Vantaa

Avaa artikkelin PDF