vierasyliö Lamasta ei selvitä ellei kilpailukykyä paranneta

Menossa on jo kolmas vuosi, jolloin kokonaistuotanto supistuu. Bkt on tällä hetkellä samalla tasolla kuin alkuvuodesta 2006. Kaiken lisäksi nykyinen taso on harhaanjohtavan korkea, koska osa bkt:n kasvusta on seurausta vuoden 2008

jälkeisestä löysästä finanssipolitiikasta.

Ilman valtion ja kuntien lähes 10 miljardin alijäämää bkt-luvut olisivat paljon huonompia.

Ehkä paremman kuvan todellisesta tilanteesta antaa teollisuustuotannon kehitys. Elokuussa tuotanto supistui 3,5 prosenttia ja oli tällöin samalla tasolla kuin heinäkuussa 2000. Eli viimeiset 15 vuotta ovat menneet täysin hukkaan.

Rakennusluvat supistuivat

heinäkuussa 22 prosenttia edellisen vuoden arvoista, mikä antaa suhdannenäkymistä vähemmän mairittelevan kuvan. Tullin elokuun tilastot kertovat puolestaan, että tavaravienti

oli elokuussa kuusi prosenttia alemmalla tasolla kuin vuosi

sitten.

Mutta vielä pahempia lukuja tulee vastaan, jos vertailukohdaksi otetaan elokuu 2012. Laskua on lähes 16 prosenttia. Erityisen rumaa jälkeä on tullut viennistä EU:n ulkopuolelle; laskua (kahden vuoden aikana) on ollut 22 prosenttia.

Numeroita ei voi tulkita kuin yhdellä tavalla: Suomi kärsii pahasta kilpailukyky-

ongelmasta. Olemme hinnoitelleet itsemme ulos maailmanmarkkinoilta. Näin ei ole ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäisen kerran historiassa olemme tilanteessa, jossa

valuuttakurssimuutoksista ei voi hakea apua.

Ei ihme, että monet ovat ymmällään ratkaisujen suhteen. Mitä tehdä?

Toki löytyy niitä, joiden ratkaisuehdotus on jatkaminen vanhaan malliin. Eli jatketaan elvytystä. Käytännössä se tarkoittaa julkisten menojen kasvattamista entisestään, ikään kuin 60 prosenttia bkt:sta ei olisi vielä riittävä taakka vaikeuksissa olevalle kansantaloudelle.

Jos ei suoraan tohdita ehdottaa julkisten menojen kasvattamista, apua haetaan erilaisista laina- ja sijoitusoperaatioista. Ei riitä, että yritykset eivät investoi nollakorolla, vaan kuvitellaan, että vielä nykyistä löysemmän rahan tunkeminen markkinoille synnyttää kannattavia investointeja. ”Löysä raha” on vielä velkarahaa, jonka maksaminen sysätään tuleville sukupolville.

Jonkinlaisella kauhulla suhtautuu vastaavanlaisiin hankkeisiin EU:n piirissä, eritoten EU:n 300 miljardin euron kasvupakettiin, jonka hallinnointi sivumennen sanottuna kuuluu Jyrki Kataisen rooteliin.

Miten ihmeessä komissio voi tietää paremmin kuin yritykset, mitkä ovat kannattavia sijoituskohteita ja mitkä eivät? Mitä näyttöä meillä on siitä, että juuri

rahoituksen puute on investointien tulppana Euroopassa?

Nykytilanteessa kysynnän kasvattaminen vain pahentaa kustannusongelmaa.

Kustannusongelmaa on viimeiset kolme vuotta jo muutenkin kasvatettu valtion toimesta kiristämällä verotusta ja vyöryttämällä kustannuksia hintoihin.

Vasta nyt päätöksentekijät alkavat tajuta, että Suomea ei vaivaa tilapäinen kysyntäsokki vaan pysyvä rakenteellinen ongelma. Elvyttäjiä ei tunnu häiritsevän se, että maailmalta ei löydy yhtään ainutta esimerkkiä siitä, että rakenteelliset (kilpailukyky)ongelmat olisi ratkaistu kasvattamalla kysyntää ja

velkaantumalla.

Erikoinen mauste ratkaisuehdotusten joukossa on VATT:in jatkuvasti esillä pitämä ajatus huoltosuhteen parantamisesta maahanmuuttoa lisäämällä.

Periaatteessa ajatuksessa voisi olla järkeä, mutta se edellyttäisi sitä, että maahan muuttaisi ammattitaitoisia työntekijöitä ja yrittäjiä. Mutta kuka nyt Suomen kaltaiseen verohelvettiin muuttaisi!

Eipä tänne ole esimerkiksi yrittäjiä ollut tulossa jonoksi asti, ja tuskin niitä millään hallinnollisilla toimilla saadaan tänne tulemaan tulevaisuudessakaan. Ne jotka Suomeen muuttavat, muuttavat tulonsiirtojen ja ilmaispalvelusten perässä, ja siitä

ei ole paljon apua kestävyysvajeen paikkaamisessa.

Viimeistään nyt on otettava

lusikka kauniiseen käteen ja haettava vastausta perusongelmaan. Se ei suinkaan ole puute

työpaikoista vaan puute kilpailukyvystä. Siihen taas ei ole muuta ratkaisua kuin kustannustason lasku.

On vaikea nähdä, että siihen päästäisiin muutoin kuin supistamalla olennaisesti julkisen sektorin kustannusrasitusta.

Vaikka markkinat toimisivat miten hyvin tahansa, Suomi ei kykene rahoittamaan nykyisen kokoista julkista sektoria.

Mutta eivät ne markkinatkaan toimi tehokkaasti. Kai kilpailukyvyn menettäminen kertoo siitä jo jotain.

Suomen työmarkkinoilla eivät itse asiassa toimi markkinat

vaan kolme kartellia. Niistä

tosin työnantajajärjestöt ovat hoitaneet asiansa niin lammasmaisesti, että tuskin voi puhua kolmesta osapuolesta.

Ammattiliitot ovat poliittisten

edunvalvontaorganisaatioidensa kanssa ottaneet haltuunsa sekä

palkat että työmarkkinoita

koskevan lainsäädännön.

Myös valtion rooli on ollut pettymys. Valtiovalta ei suinkaan ole yrittänyt uudistaa työmarkkinoiden toimintamekanismeja, vaan toiminut täysin päinvastaiseen suuntaan kasvattamalla työmarkkinoiden juristeriaa, joka on työvoimakustannusten ohella yksi pahimmista esteistä työllistämiselle.

Jos pienikin yritys joutuu maksamaan 100 000 euron korvauksia niin sanotusta laittomasta irtisanomisesta, voi vain sanoa, että unohtakaa koko juttu. Antaa valtion työllistää.

Jos tarjolla saa vain pysyviä, kokopäiväisiä ja hyväpalkkaisia työpaikkoja, niin tuloksena on, että markkinoilla työpaikkoja ei ole lainkaan.

Jos Suomessa ei rohjeta tehdä mitään Hartz-reformin tapaisia

muutoksia työmarkkinoilla

Saksan tapaan, niin jäljelle ei jää muuta ratkaisua, kuin entistä rujommat työttömyysnumerot.

MATTI VIREN

Kirjoittaja on taloustieteen

professori Turun yliopistossa.

Suomi

kärsii

pahasta kilpailukyky-

ongelmasta.

Avaa artikkelin PDF