Suomalaisten suhde lehmään on lämmin mutta ristiriitainen

vierasyliö

Viime vuosikymmeninä karjatilat, ja erityisesti maidontuotantotilat, ovat vähentyneet Suomessa huimaa vauhtia, mutta lehmä on säilynyt mielikuvissa tärkeänä maaseudun symbolina.

Lehmään liittyy rikas kulttuurinen kuvasto, mikä on nähtävissä esimerkiksi maitotuotteiden mainonnassa, taiteessa, kirjallisuudessa ja kansanperinteessä.

Lehmämielikuviin liittyvät esimerkiksi nostalginen maaseudun rauha, feminiinisyys ja äitiys, huvittavuus ja omanarvontunto, typeryys ja turvallisuus. Viime vuosina julkiseen keskusteluun ovat nousseet myös tuotantoeläinten olosuhteet, ja eläimiin liittyvät kysymykset ovat saaneet yhä enemmän poliittistakin sävyä.

Suomalaisten kiinnostus lehmäteemaa kohtaan tuli esille myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton vuonna 2004 järjestämässä lehmäaiheisessa kirjoituskilpailussa, jonka otsikko oli ”Ei auta sano nauta”.

Kilpaan lähetettiin lähes 3 000 tekstiä, mikä on noin kymmenen kertaa enemmän kuin kirjoituskilpailuissa keskimäärin. Kilpailu oli jaettu muistelukertomusten ja kaunokirjallisten kertomusten sarjaan. Tämä mahdollisti omaelämäkerrallisen kirjoittamisen lisäksi kuvitteellisten kertomusten kirjoittamisen ja eläytymisen myös lehmän näkökulmaan.

Kilpailu innostikin kirjoittamaan sekä karjanhoitotyötä tekevät ja tehneet että lehmiä satunnaisemmin kohdanneet ihmiset.

Kirjoituskilpailuun lähetettyjen kertomusten analyysi paljasti, että ihmisten ja nautojen suhteiden keskeinen piirre on ristiriitaisuus. Nauta on tuotantoeläin ja sellaisena ihmiselle hyödyn väline, mutta samalla olento, johon voi kiintyä voimakkaastikin.

Nautojen yksilöllisyyttä painotettiin monissa yhteyksissä ja niitä voitiin kuvailla työkavereina ja jopa ystävinä, jotka kuuntelevat hoitajan murheita ja ymmärtävät tämän mielialat.

Monet kirjoittajat mainitsevat, että he ovat voineet purkaa tunteitaan navetassa ja jotkut kuvaavat lehmiä ”terapeutteinaan” tai ”itkumuureinaan”. Ystävyytenä kuvattiin myös joidenkin lasten ja nuorten suhteita lehmiin ja vasikoihin, joiden asema muistutti lemmikkieläintä.

Sekä karjanhoitotyön että muiden kohtaamisten yhteydessä nautoihin voidaan luoda hyvin vahvoja tunnesiteitä. Toisaalta tunteet tekevät eläinsuhteista merkityksellisiä, toisaalta taas ne vaikeuttavat eläimistä luopumista esimerkiksi lähetettäessä niitä teurastamolle.

Karjanhoito onkin ristiriitaista työtä. Vaikka monet alalla olevat nimenomaan haluavat työskennellä eläinten parissa ja kertovat pitävänsä niistä, työ perustuu kuitenkin eläimistä hyötymiseen.

Tunnepitoisten ja hoivaa korostavien kuvausten lisäksi kirjoituskilpailuaineistosta on luettavissa myös kuvauksia lehmästä nimenomaan tuotantoeläimenä. Naudat ovat viime kädessä ihmisen hallinnassa, ja mikäli ne toimivat ihmisten odotusten vastaisesti, niitä voidaan kontrolloida pakkokeinoin.

Ihmiset päättävät myös niiden lisääntymisestä ja kuolemasta, pääasiassa taloudellisin perustein. Tunteellinen ja välineellinen suhtautuminen eivät sulje toisiaan pois, vaan ne ovat karjanhoidossa jatkuvasti läsnä.

Karjanhoitoon kytkeytyvät vahvasti myös sukupuolittuneisuuden ja ruumiillisuuden näkökohdat. Karjatalouteen vaikutti Suomessa pitkään perinteisen maatalouden sukupuolittunut työnjako, joka rajasi lehmien kanssa työskentelyn naisten alueeksi.

Tämä näkyi myös Ei auta sano nauta -kirjoituskilpailun osanottajien sukupuolijakaumassa: lähes 80 prosenttia kirjoittajista oli naisia, kun tavanomainen kirjoituskilpailun sukupuolijakauma on noin kaksi kolmasosaa naisia ja yksi kolmasosa miehiä.

Aineistossa kuvattiin esimerkiksi sitä, että lypsäminen oli 1950-luvulle saakka lähinnä naisille sopivaksi katsottua työtä, ja lypsävät miehet herättivät tuolloin ihmetystä. Lypsykoneiden käyttöönotto taas kytkettiin kirjoituksissa maskuliinisuuteen.

Lypsämiseen, samoin kuin poikimisessa avustamiseen, liittyi vahvasti myös ruumiillisuus, sillä erityisesti nämä työvaiheet vaativat hyvin intiimiä kosketusta lehmään.

Sukupuolittuneisuus tuli näkyviin myös siinä, että erityisesti naiskirjoittajat painottivat samaistumista lehmiin, ja toisaalta lehmän sukupuolta voitiin kirjoituksissa korostaa. Naiskirjoittajat pohtivat lehmän näkökulmasta kirjoitetuissa kertomuksissa esimerkiksi sitä, miltä tuntuisi synnyttää joka vuosi ja joutua luopumaan jälkeläisestään saman tien.

Suomalaisesta karjanhoidosta kirjoituskilpailuaineistossa rakentuva suuri kertomus painottaa karjatalouden pienimuotoisuutta sekä nautojen historiallista ja yhteiskunnallista merkitystä ravinnontuottajina.

Kirjoittajat esittävät usein kritiikkiä nykyaikaista laajamittaista ja teknistyvää eläintuotantoa kohtaan. Tehotuotannon katsotaan vaarantavan juuri ihmisen ja eläimen suhteen sekä nautojen yksilöllisen huomioonottamisen.

On huomionarvoista, että 2000-luvun alun urbaanissa teknologia–Suomessa lehmäaiheinen kirjoituskilpailu herätti suurta mielenkiintoa ja sai lähes 3 000 ihmistä kirjoittamaan.

Kirjoituskilpailuaineiston analyysi osoitti, että lehmä voi edustaa monia vastakkaisia asioita: tyhmyyttä ja viisautta, kömpelyyttä ja kauneutta, alistuneisuutta ja päättäväisyyttä, lempeyttä ja äkäisyyttä, turvaa ja pelkoa.

Tämä suhtautumistapojen kirjo sekä lehmän liittyminen moniin kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiinkin yhteyksiin selittää omalta osaltaan lehmiin liittyvää kiinnostusta Suomessa.

TAIJA KAARLENKASKI

Artikkeli perustuu kirjoittajan perinteentutkimuksen väitöskirjaan Kertomuksia lehmästä. Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta, joka tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa 10.11.2012.

Avaa artikkelin PDF