Etelämantereen otsoniaukko viettää nelikymppisiään – viime viikolla se oli poikkeuksellisen pieni: "Ei todiste otsonikadon loppumisesta"

Metop-satelliitin GOME-2 ja IASI-instrumenteilla mitataan otsonipitoisuutta ilmakehässä. Kuva: ESA

Yhteistyö tepsii kansainvälisten ympäristöuhkien torjunnassa, muistutettiin maanantaina, YK:n otsonikerroksen suojaamisen päivänä.

Teemapäivänä juhlistettiin vuonna 1987 solmittua Montrealin pöytäkirjaa, jota pidetään yhtenä onnistuneimmista kansainvälisistä sopimuksista.

Siinä jäsenmaat sitoutuivat vähentämään otsonikerrosta vahingoittavien freoniyhdisteiden (CFC) päästöjä.

Vaikutus alkoi näkyä otsonimittauksissa vuoden 2000 paikkeilla. "Siihen asti otsonikato käytännössä paheni", kertoo llmatieteen laitoksen projektipäällikkö Seppo Hassinen.

Vuoden 2000 jälkeen osa otsonikerroksesta on elpynyt 1–3 prosentin tahdilla vuosikymmentä kohti, kertoo Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n selvitys.

"Otsonia on alkanut olla enemmän ilmakehässä myös pohjoisilla leveysasteilla", Hassinen kertoo.

Otsonikerroksen palautuminen on hidasta, sillä freoniyhdisteet säilyvät ilmakehässä kymmeniä vuosia.

Ensimmäisenä otsonikerros palautuu pohjoisella pallonpuoliskolla ja keskileveysasteilla 2030-luvulle mennessä. Eteläinen pallonpuolisko seuraa 2050-luvulla ja napa-alueilla palautuminen kestää 2060-luvulle asti.

Viime viikolla otsikoihin nousivat EU:n Copernicus-ohjelman kuvat Etelänapamantereen yllä olevasta otsoniaukosta eli otsonikerroksen ohentumasta.

Otsonikatoalue oli poikkeuksellisen pienialainen, 1980-luvun tasolla. Syynä ovat kuitenkin tuuliolosuhteet, ei ihme-elpyminen.

"Tämä ei ole todiste otsonikadon loppumisesta", sanoo Hassinen.

"Nyt aukko on taas säännöllisen muotoinen, se kasvaa ja voimistuu."

Otsoniaukon muoto on elänyt ennenkin. Vuonna 2002 se jakautui kahteen osaan, kun kylmä napapyörre hajosi.

Etelämantereen otsonitaso tippui Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallintovirasto NASA:n mukaan vuonna 1979 ensi kertaa alle 200 Dobsonin yksikön. Tästä syntyi otsoniaukon määritelmä.

Syys–lokakuussa Etelämantereen otsoniaukko on voimakkaimmillaan kevätauringon alkaessa paistaa ja käynnistäessä otsonia tuhoavat kemialliset prosessit.

Otsonia sekä syntyy että tuhoutuu vain auringon säteilyn vaikutuksesta valokemiallisissa prosesseissa. Kylmä napapyörre saa aikaan olosuhteet, joissa otsonia tuhoutuu erityisen paljon.

Freoniyhdisteet pääsevät Etelämantereen ylle, kun tuulet kuljettavat ilmamassoja keskileveysasteilta kohti napoja.

Pohjoisnavalla yhtä voimakasta otsonikatoa ei nähdä. Ilmakehän virtaukset estävät säännöllisen otsoniaukon syntymisen.

"Maan ja meren vaihtelu vaikuttaa siten, että pohjoisessa ei synny yhtä kylmää ja säännöllistä napapyörrettä kuin etelässä", Hassinen kertoo.

Montrealin pöytäkirja täydentyi tammikuussa Kigalin sopimuksella. Siinä kielletään teollisuuden fluorihiilivedyt (HCF) ja painotetaan laittomien kasvihuonekaasujen havaitsemista.

81 maata on ratifioinut sopimuksen. Sopimuksen ovat ratifioineet lähes kaikki EU-maat: vain Romania, Malta, Espanja ja Italia puuttuvat. Mukana eivät ole esimerkiksi Yhdysvallat, Intia ja Kiina.

HCF-yhdisteet ovat hiilidioksidia satoja kertoja voimakkaampia kasvihuonekaasuja, joita käytetään kylmälaitteissa sekä eristeiden ja jääkaappien tuotannossa.

"Määrä ilmakehässä on vielä hyvin pieni mutta käyttö kasvaa hyvin voimakkaasti."

Viime vuonna Kiinan alueelta huomattiin vapautuvan ilmakehään isoja määriä sopimuksin rajoitettua CFC-11-freonia.

"Sitä oli käytetty eristeteollisuudessa sen halpuuden ja hyvyyden vuoksi. Laittomia tehtaita alettiin sulkea", Hassinen kertoo.

YK tiedotti maanantaina, että 1990–2010 otsonikerroksen suojelu esti samalla 135 miljardin tonnin hiilidioksidiekvivalenttipäästöt.

Etelänapamantereen jälkeen otsonikato on voimakkainta pohjoisella pallonpuoliskolla: pohjoisnavalla ja Suomen leveysasteilla.

Suomessa otsonia mitataan maan pinnalta Sodankylässä ja Helsingissä. Sodankylässä myös lähetetään pari kertaa viikossa otsonianturi luotauspallolla 30 kilometrin korkeuteen. Lisäksi Ilmatieteen laitos tekee mittauksia Etelänapamantereen Marambiossa yhdessä Argentiinan kanssa.

Maailmanlaajuisesti asiaa tutkitaan satelliittimittauksissa, jotka ovat Ilmatieteen laitoksen erikoisalaa.

Euroopan avaruusjärjestö ESA:n projektissa kehitetään pitkien aikasarjojen tuottamista, jota Suomi johtaa. Ilmatieteen laitoksen kehittämiä pitkiä aikasarjoja käytetään myös EU:n Copernicus-ilmastohankkeessa.

"Monet satelliittimittaukset perustuvat auringonvaloon. Pimeää napayötä pitäisi päästä mittaamaan", sanoo Hassinen.