Elintarvikevalvonta ontuu kunnissa
Elintarvikevalvonnassa on isoa hajontaa kuntien ja kuntayhtymien välillä. Osa yksiköistä hoitaa valvontaa laadukkaasti ja tehokkaasti, osa ei täytä edes lainsäädännön minimivaatimuksia.
Julkiset tilastot eivät kerro koko totuutta elintarvikevalvonnan tilasta.
Esimerkiksi tilastoituja ruokamyrkytyksiä voi olla vähän, sillä kaikissa yksiköissä ei ole lainkaan lain vaatimaa menetelmää epidemioiden havaitsemiseen ja seurantaan.
Tulokset käyvät ilmi tänään julkistettavasta pilottihankkeesta, jonka ympäristöterveydenhuollon asiantuntijaverkosto Envirovet toteutti vuosina 2011–2012. Vapaaehtoisessa selvityksessä oli mukana 20 Suomen elintarvikevalvontaa tekevästä noin 70 yksiköstä.
”Todella hyvin valvonnan hoitavia yksiköitä oli selvityksessä vain muutamia. Selvästi korjattavaa löytyi joka kolmannesta tutkitusta yksiköstä”, kertoo ympäristöterveydenhuollon erikoiseläinlääkäri Outi Lepistö Envirovetista.
”Hankkeen yhtenä tavoitteena oli aikaansaada vertailutietoa valvonnan kehittämisen tueksi. Useimmissa ongelmayksiköissä tiedettiin jo ennalta, ettei kaikki ole kunnossa, mutta vasta nyt tilanne on kunnolla auennut ensimmäistä kertaa myös päättäjille.”
Hankkeessa oli mukana yksiköitä suurimmista kaupungeista ja kuntayhtymistä yksittäisiin kuntiin eri puolilta maata.
Yksiköiden nimiä ei julkisteta.
Lepistö ei pidä suomalaisen elintarvikevalvonnan tilaa katastrofaalisena. Suuri hajonta kertoo kuitenkin, että valvonnan laatu on liikaa paikallisten toimijoiden vastuulla.
Moni yksikkö kärsii sekä tehottomuudesta, korkeista kustannuksista että vähäisistä voimavaroista.
Lepistön mukaan henkilöstön määrä ei selitä yksin valvonnan puutteita. Esimerkiksi toiminnan kokoamisesta suurempiin seutuyksikköihin ei aina ole saatu hyötyä, vaan kunnille koituvat kustannukset ovat saattaneet pysyä jopa ennallaan.
Edullisimmillaan kustannukset valvontahenkilöä kohden jäivät 50 000 euroon, kun heikoimmin johdetuissa yksiköissä kuluja kertyi kaksi kertaa niin paljon.
”Kyse on ennen kaikkea työn organisoinnista ja johtamisesta. Hyvissä yksiköissä toiminta oli edullista ja tehokasta sekä valvonta kaikenkattavaa ja oikeudenmukaista”, Lepistö arvioi.
”Suuresta yksiköstä on etua. Toiminnan keskittäminen seutukuntiin on mahdollistanut valvojien erikoistumista ja lisännyt näin asiantuntemusta.”
Suurinta hajonta yksiköiden välillä oli tarkastustiheydessä. Useimmat yksiköt jäivät kauas valtakunnallisista suosituksista ja osa myös omista tavoitteistaan.
”Keskusviraston suositukset ovat ylimitoitettuja ja vain harva yltää niihin. Yleisesti nähdään, että vähemmilläkin tarkastuksilla voidaan turvata tilanne. Vakavampaa on, jos edes omat tavoitteet eivät toteudu”, Lepistö sanoo.
Isoja puutteita havaittiin myös valvonnan kohteiden yhdenvertaisuudessa.
Elintarvikeyrityksiä pitäisi tarkastaa riskin perusteella, mutta osa yksiköistä teki tarkastuskäyntejä kaikkiin yrityksiin yhtä paljon.
Tämä johtui siitä, ettei yksiköissä oltu arvioitu yrityksiin liittyviä riskejä ja laadittu riskeihin perustuvaa valvontasuunnitelmaa, vaikka laki sitä vaatii.
”Yrittäjien pitäisi pystyä omalla toiminnallaan vaikuttamaan tarkastusten määrään ja näin niistä aiheutuviin kustannuksiin”, Lepistö korostaa.
”Valvontamaksut ovat pienille yrityksille merkittävä menoerä, mutta huolellisesta toiminnasta ne eivät saa taloudellista etua. Ei tämä ainakaan hyvää hallintoa ole.”
Myös puutteellinen ohjeistus voi lisätä yritysten välistä eriarvoisuutta.
Esimerkiksi erilaiset tulkinnat näytteenottovaatimuksista jopa saman yksikön sisällä voivat johtaa siihen, että samalla näytteenotto-ohjelmalla ruokayritys voi saada tarkastuksesta leveimmän mahdollisen hymyn tai korjauskehotuksen.
Lepistön mukaan myös kunnissa kärsitään yhdenmukaisuuden puutteesta.
”Monilla yrityksillä on toimipaikkoja usean kunnan alueella, jolloin valvonnan vaatimukset vaihtelevat, vaikka omassa yksikössä olisi yhdenmukainen linja.”
TIINA TAIPALE
Lisätietoja: www.envirovet.fi/
kunnallisen elintarvikevalvonnan auditoinnit
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
