HEVOSELÄMÄÄ Tallikärpäsen purema

Vietin lapsuuteni parhaan ajan vanhassa aateliskartanossa kasvattivanhempieni hyvässä huomassa. Isäni toimi tilan tallimiehenä. Parhaimmillaan hevosia oli toista kymmentä. Sieltä sain läpi elämän säilyneen tallikärpäsen pureman.

Isäni ajeli tilan maitoja kunnan laitoksiin ja meijeriin. Matkat tehtiin aina hevosella. Isä ajoi myös heinät ladosta, kuivikkeet puimalasta ja kivennäiset kaupasta. Hevosilla oli paljon työtä, mutta suomenhevonen on kova raataja, nöyrä ja kärsivällinen eläin.

Tallissa oli vihainen kolmivuotias Sisko-tamma. Sen karsinaan ei lapsilla ollut menemistä. Kun vanhempien silmä vältti, oli pakko tunkea sormia aidan rakoon. Kädessä ollut lapanen lähti saman tien. Varmaan se sen söi, kun ei koskaan löytynyt.

Heinien lisäksi isä antoi hevosille apetta, joka sekoitettiin talikolla suuressa ruuhessa. Oljet oli silputtu koneella hienoksi. Silppuun sekoitettiin jauho ja vesi tiiviiksi seokseksi. Vaikka oli pulaa kaikesta, eivät hevoset päässeet laihtumaan. Niistä huolehdittiin aina hyvin.

Kesällä ei ollut pyhänä ajoa. Kerran me lapset haimme suitset ja piilotimme ne säkkiin. Kuljetimme säkin ojia pitkin hiipimällä hevoshakaan. Laitumella olivat vanhempi tamma Soma ja nuorempi Sorja. Jotenkin pääsimme selkään. Soma oli ihan nätisti, vaikka selässä oli kaksi lasta. Sorja puolestaan hermostui, kun ei sillä ollut aiemmin juuri ratsastettu. Se nousi pystyyn ja ampaisi liikkeelle. Onneksi vastaan tuli portti, eikä hevonen osannut hypätä.

Myöhemminkin olin parina kesänä töissä lapsuuteni kartanossa. Ajelin tilan hevosia ja tuntui mukavalta, kun kaikki oli tuttua. Sitten jäi useampi vuosi väliin. Työhevoset vaihtuivat vähitellen traktoreihin.

Vasta eläkkeelle jäätyäni mieheni kannusti ostamaan hevosen, kun olin aina sellaista halunnut. Kauaa ei tarvinnut miettiä ennen kuin ostin Lorvi-ratsun. Sitä pidettiin ratsastustallilla, jolla käytiin uskollisesti joka päivä pitkän matkan takaa. Kaikki piti opetella alusta. Kärsivällisyydellä ja työllä selvittiin.

Lorvikin oli vihainen hevonen. Alussa se polki aina jalkaa, kun menin satulan kanssa karsinaan. Ruokaa viedessä ei uskaltanut kääntää selkää. Maastoon lähdettäessä kuitenkin luotin hevoseen. Kouluakin se olisi osannut, mutta minä en. Myös mieheni innostui ratsastamaan Lorvilla, vaikka aluksi sanoi, ettei selkään nouse. Kaksi viikkoa käveli perässä ja sitten nousi.

Ostimme toisenkin hevosen, Vannin. Rakkaita ne olivat molemmat ja hyvin tultiin toimeen aina siihen asti, kun ne lähtivät hevosten taivaaseen. Oli myös Speedy-ori. Sillä oli silmät kuin tähdet. Ja oli viimeinen hevosemme, vanha Hilu. Se oli ollut hyvä ravuri ja tuonut paljon rahaakin. Viimeisen työuransa se oli tehnyt vossikkana. Meille se huutokaupattiin 24-vuotiaana.

Hilu oli ollut viimeiset vuodet vähän heitteillä. Annoimme sille ruokaa, hoitoa ja rakkautta. Sillä ratsasteltiin hiljaksiin melkein joka päivä. Koskaan sitä ei enää valjastettu kärryjen eteen. Vossikka-aika ei ollut ollut sille herkkua. Hilu eli melkein 29-vuotiaaksi.

Nyt kun mieheni on jo mennyt rajan taa, toivon, että hän on tavannut kaikki nämä ystävämme siellä laitumella kirmaamassa.

ELINA METSÄRANTA

Naantali

Avaa artikkelin PDF