Pannaan pakettiin

Pakkaus on erityisesti elintarvikkeille, mutta

myös monille muille tuotteille välttämätön suoja pilaantumista, rikkoutumista ja likaantumista vastaan.

Sokeri- ja jauhopussi, harjakattoinen maitopurkki sekä parilla tarrateipillä paperiin

kietaistu kala ovat avaajan kannalta hyviä

pakkauksia. Toki myös jotkut muoviset insinöörien innovaatiot, esimerkiksi sulkeutuvat leikkelerasiat ovat ihan käypiä.

Ikävän usein törmää myös todella hankaliin laatikoihin. Ne aiheuttavat kaiken vaivan lisäksi

myös meluhaittoja. Ainakin vaimolleni, joka joutuu kuuntelemaan ähkimistäni ja sadatteluani. Mutta kun avaaminen ei tunnu onnistuvan kirveelläkään.

Jää miettimään, millaisia teräsnäppejä tai saksikäsiä suunnittelijat ja valmistajat mahtavat olla. Onko käytettävyyttä edes yritetty testata?

On ymmärrettävää, että pakkaus on oleellinen osaa tuotteen markkinointia ja siksi sen pitää erottua kilpailijoista. Mutta käykö kauppa, jos aski erottuu toimimattomuutensa vuoksi.

Moneen muovikerrokseen pakatut tuotteet

tuntuvat hätävarjelun liioittelulta. Lisäksi verkkokaupat ovat saaneet ostajan ihmettelemään, miten massiivisesti tuotteet pahimmillaan joudutaan suojaamaan Itellan tai Matkahuollon kolhuilta.

Valistunut kuluttaja ottaa huomioon myös pakkauksen ympäristövaikutukset. Olkoonkin, ettei se ole kuin pieni osa koko tuotteen aiheuttamasta hiilijalanjäljestä. Tai että ilman hyvää suojaa pilalle menevät tuotteet ne vasta ympäristöä kuormittavatkin.

Pakkauksen valmistuksella on suurimmat ympäristövaikutukset. Sen lisäksi hiilijalanjälkeen vaikuttaa, miten kääre toimii koko

logistiikkaketjussa, esimerkiksi kuinka paljon se painaa tai vaatii kuljetus- ja esillepanotilaa.

Tärkeää on myös kierrätettävyys. Kuitupakkausten kierrätys on suhteellisen helppoa ja ne ovatkin muoveja ekologisempia, jos koko ketju hoidetaan oppikirjojen mukaan.

Muovien ympäristökuormitukseen vaikuttavat monet asiat: Voiko esimerkiksi muovirasiaa kierrättää vaikka pakasterasiana ja

voiko teollisuus käyttää loppuun palvelleen

materiaalin uudelleen.

Valistuneen kuluttajan pitää myös miettiä, miten paljon ja mitä päästöjä tulee pakkauksen hajoamisesta luonnossa tai kaatopaikalla,

poltosta takassa tai jätteenpolttolaitoksessa ja varastoinnista pihan perälle tai kaatopaikalle.

Hajoavista kuiduista tulee hiilidioksidipäästöjä, mutta kuitupakkausten jättämien luontoon ei välttämättä ole – ilmastonmuutoksen uhkaa väheksymättä – ekosysteemien kannalta niin tuhoisaa kuin hajoamattomien muovien.

Luonnossa kauan säilyvästä muovista ei

ehkä vapaudu hiilidioksidia, mutta ne ovat jo nyt maailmanlaajuinen uhka monille eliöille.

Paras olisi siis kierrättää kaikki pakkaukset vaikka vain energiaksi.

Vaan miten kierrätys järjestetään tällaisessa harvaan asutussa maassa? Jos halutaan jokainen laatikon hippunen talteen, joudutaan ojasta

allikkoon. Kierrätyksen aiheuttamat ympäristöhaitat vajaakäyttöisine keräyspisteineen ja

kuljetuksineen voivat olla suuremmat kuin pakkauksen jättäminen luontoon.

Kuluttajana on liki mahdotonta toimia juuri oikealla tavalla. Maalaisjärjen käytöllä pääsee kuitenkin pitkälle.

Markkinoinnin ehdoilla tehdyt, monin muovikerroksin kuorrutetut pakkaukset kannattaa jättää hyllyyn. Jo siksikin, että luksusrasian hinta on nostanut koko tuotteen hintaa, mutta myös turhan ympäristökuormituksen vuoksi.

Toinen helppo sääntö on, että mitään ei

kannata heittää luontoon. Roskat kuuluvat

roskikseen. Aina parempi, jos kierrätettävät lootat pystyy nakkaamaan vaikkapa kauppamatkan varrella niille tarkoitettuun pisteeseen.

Roskien kierrätyksestä vastaavilla on myös vastuunsa. Tyhjentämättömistä kierrätysastioista marketin pihalle levinneet pahvit ja muovipussit eivät ole kaunis eikä kierrätykseen innostava näky.

Lajiteltujen jätteiden hyödyntäjienkään maailma ei ole vielä ihan valmis. Teolliset

prosessit eivät välttämättä kestä suurta

kierrätysmateriaalin osuutta. Lajitellusta

jätteestä osa meneekin sekajätteeksi kaatopaikalle.

Suomi on Euroopassa keskikastissa kaatopaikkajätteen määrässä – asukasta kohden kuormitamme kaatopaikkoja yli 200 kilolla. Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä on onnistuttu pääsemään vain muutamaan kiloon.

jukka.pasonen@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF