UUTISTAUSTA Kiusallisia kysymyksiä

Kävin Virossa, missä viikonvaihteessa juhlittiin maan 95. itsenäisyyspäivää. Ajatukset olivat kuitenkin jo viiden vuoden päässä, jolloin Viro Suomen tavoin viettää olemassaolonsa satavuotissynttäreitä.

Sitä ennen Viro saavuttaa toisen ajallisen merkkipaalun, kun Viron toinen itsenäisyys ohittaa iältään ensimmäisen, joka päättyi 50 vuotta kestäneeseen miehitykseen. Niin aika rientää.

Tallinnassa käytiin ystävien kesken ajankohtaisista aiheista keskustelua, jossa jouduin yllättäen ahtaalle.

Millaisessa ulkopolitiikan ihmemaassa te Suomessa oikein elätte, minulta tivattiin. Ensin sanotaan, ettei Suomen tarvitse liittyä Natoon, koska jos pahin käy toteen, Naton on pakko tulla Suomen avuksi. Heti perään sanotaan, ettei Yhdysvallat ainakaan Baltian maiden vuoksi sotaan lähde, joten Naton viidennen artiklan turvatakuut ovat vain silmänlumetta.

Näin erikoisia väitteitä ei Suomessa ole tullut minua vastaan, ja voihan olla, että ystäväni halusivat vain ilmaista huolensa tavanomaista kärjekkäämmin. Mutta siitä olen varma, että on olemassa koko joukko ihmisiä, jotka uskovat lännen apuun aivan siitä riippumatta, onko uskolle minkäänlaista todellisuuspohjaa. Näihin kuuluvat ne, jotka haluavat jättää Suomen turvallisuuden EU:n solidaarisuuslausekkeen varaan.

Pilkallisia huomautuksia siitä, ettei Nato kovan paikan tullen tulisi Baltian maiden avuksi – ja vaikka tulisi, apu tulisi liian myöhään – kuuli sen sijaan toistuvasti silloin, kun maat Natoon liittyivät. Asiantuntijoiden piirissä kokkapuheet kuitenkin loppuivat sen jälkeen, kun Nato aloitti Baltian maita koskevan puolustussuunnittelunsa.

Baltiassa oli luettu tarkkaan uutinen, jonka venäläinen Kommersant julkaisi tammikuussa ja jossa kerrottiin Yhdysvaltain presidentin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Thomas Donilonin tulevasta Moskovan vierailusta. Uutisen mukaan korkealla vieraalla on salkussaan asiakirja, jossa Yhdysvallat tarjoaa Venäjälle sopimusta maailman jakamisesta etupiireihin.

Uutista arvioi myöhemmin osastopäällikkö Mihail Aleksandrov artikkelissa, jonka amerikkalaiset kaikkialla, myös Suomessa, kuittasivat kahdella sanalla: total fabrication eli täyttä sepitettä.

Kaltaiselleni ulkopolitiikan harrastajillekin on selvää, että sekä ”uutinen” että ”arvio” olivat Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n suunnittelema provokaatio. Tarkoituksena oli herättää Yhdysvaltain liittolaisissa epäluuloja sen todellisia aikomuksia kohtaan. Kirjoittajan viesti oli selvä: Yhdysvallat on samanlainen imperiaalinen suurvalta kuin Venäjä, sen antamiin lupauksiin ei voi luottaa.

Aleksandrovin artikkeli voi kuitenkin olla todenmukainen siltä osin, että se ilmentää aidosti Venäjän nykyisen johdon ulkopoliittisia pyrkimyksiä ja toiveita. Jos asiaa tarkastelee tältä kannalta, tekstistä löytyy monia neuvostoaikojen kaikuja.

Sellainen on esimerkiksi lupaus toteuttaa ”Suomen ja Afganistanin kansojen pitkäaikainen toive” kansainvälisesti tunnustetusta puolueettomuudesta, jonka Yhdysvallat ja Venäjä takaisivat yhteisellä julistuksella. Venäjän kannalta tämä merkitsisi samalla Suomen niin sanotun Nato-option mitätöimistä.

Suomessa käydessään Naton pääsihteeri teki selväksi, että sellainen ajattelu, jonka mukaan Naton turvatakuut ulotettaisiin koskemaan jotain liittokunnan ulkopuolista maata, eivät ole tästä maailmasta. Ruotsissa puolustusvoimain komentaja arveli maan voivan puolustautua yksin korkeintaan viikon.

Kun eduskunnassa alkuvuodesta käsiteltiin ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, jokainen kansanedustaja saattoi vakuuttua, ettei puolustusvoimille annettua tehtävää voida täyttää vuoden 2015 jälkeen ilman lisärahoitusta.

Mitä johtopäätöksiä näistä tehtiin?

Puhuessaan jokin aika sitten Lappeenrannassa presidentti Sauli Niinistö vahvisti Suomen turvallisuuspolitiikan pitkän linjan todetessaan, että ”koko maata puolustetaan. Aina.”.

Mutta kuinka kauan?

Avaa artikkelin PDF