VIERAILIJA Kilpailu ei ulotu työn hintaan

Takavuosina ympäristö-

liikkeitä kutsuttiin usein hiukan halveksivasti yhden asian liikkeiksi. Se osoitti nimittelijöiden ahdaskatseisuutta: he näkivät luonnonsuojelun vain valkoselkätikan ja saimaannorpan varjelemisena.

Nyt ei pitäisi olla kenellekään epäselvää, että luonnonsuojelu on myös ihmisen ja hänen elinympäristönsä suojelua.

Luonto on se, josta elämme. Kasveilta saamme hengitykseemme tarvitsemamme

hapen, luonnosta saamme

ruumiillemme lämmön ja

ravinnon ja mielellemme

virkistyksen.

Turha kuvitella, että edes kaupunkilaiset eläisivät irti luonnosta. Jopa betoni on

peräisin luonnosta ja osa hiilen suurta kiertokulkua.

Kalkkikivi, jota käytetään betonin valmistukseen, on muodostunut ammoin sitten eläneitten pikkuotusten tukirangoista. Kivihiili on jäänne miljoonia vuosia sitten maaperään hautautuneista metsistä ja soista.

Öljy, maakaasu ja asfaltti ovat syntyneet meren pohjaan vajonneista pieneliöistä. Ilmastonmuutoksen hillintä ja luonnon

monimuotoisuuden suojelu ovat mitä suurimmassa määrin

myös ihmisen elinolojen

turvaamista.

Ympäristöliikkeissä on aina työskennelty yhteisen hyvän saamiseksi ja nähty tulevaisuuteen yhtä vaalikautta pidemmälle.

On toki olemassa yhden asian liikkeitä, sellaisia, jotka ajavat pelkästään oman jäsenistönsä etuja. Olemme tavanneet kutsua niitä ammattiyhdistyksiksi. Niiden tavoitteena

on saada lisää liksaa omalle

jäsenistölle. Jos jonkun toisen yhdistyksen jäsenet saavat

lisää rahaa tai lomaa, omalle jäsenistölle on saatava ainakin saman verran.

Kun järjestöt taistelevat

jäsenistönsä puolesta, ne ovat valmiita polkemaan toisten etuja. Mitä enemmän sivulliset joutuvat kärsimään, esimerkiksi

kaupan ja liikenteen pysähtyessä, sitä varmemmin lakkolaiset saavuttavat tavoitteensa.

Ammattiyhdistysten ahneuden takia suomalainen työ on käynyt niin kalliiksi,

ettei monia töitä enää kannata teettää Suomessa. Marjanpoimijatkin tuodaan ulkomailta, kun metsiä ja viljelmiä ei voida

sinne siirtää. Samaan aikaan sadattuhannet suomalaiset ovat vailla työtä.

Muistaako kukaan, että joku ammattiyhdistysjohtaja olisi oma-aloitteisesti tehnyt jotakin

koko kansan hyväksi? Ammattiyhdistysjohtajat onkin palkattu

ajamaan jäsenistönsä etuja,

ei tekemään yhteiskunnan

kannalta järkeviä päätöksiä. Siksi heille ei pidä antaa eduskunnalle ja hallitukselle kuuluvaa valtaa.

Työehtosopimusten yleissitovuus estää kilpailun palkoilla ja työllä. Lähes kaikilla muilla sektoreilla kilpaillaan hinnoilla, mutta työttömät eivät voi tarjoutua töihin halvemmalla kuin joku toinen.

Tässä ei kuitenkaan ole koko

totuus. Työn voi ostaa ulkomailta tai yritykseltä, jota työehtosopimukset eivät sido. Näin yritykset myös menettelevät: siirtävät tuotantoa ulkomaille ja ulkoistavat töitä.

Molemmat tavat johtavat työntekijöiden irtisanomisiin kotimaassa ja verotulojen vähenemiseen.

Ammattiyhdistysten valta ja yleissitovat työsopimukset ovat siis olennainen osa talouden kurjistumista. Työntekijöiden suojana on kartelli, josta viime kädessä he itse joutuvat kärsimään työpaikkojen vähenemisen vuoksi.

Tämä on surullista senkin vuoksi, että aikoinaan, reilut sata vuotta sitten, työväenyhdistykset toimivat koko kansan

hyväksi vaatiessaan yhteiskunnallista tasa-arvoa, työajan lyhentämistä, työolojen parantamista, parempaa koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Vikaan työväenliike alkoi mennä silloin, kun se pilkkoutui

toisaalta vallankumoukselliseksi liikkeeksi, toisaalta eri ammatinharjoittajien omiksi etujärjestöiksi: yhteinen hyvä unohtui ja heikompien puolustaminen jäi oman edun tavoittelun jalkoihin.

Seppo Vuokko

luontokirjailija

Savitaipaleelta

seppo.vko@pp.inet.fi

Avaa artikkelin PDF