KALAJUTTU Arpikylki, osa 2

Nyt on enää vettä ja siimaa minun ja saaliin välissä. Palkitseva välähdys veneen vieressä ja taistelu on ohi. Kala tyytyy kohtaloonsa ja antaa minun tarttua siimasta. Ahvenvanhus on karkeasti puolikiloinen, liian suuri näihin vesiin. Siristelen sen oikeaa kylkeä. Kauhuissani kavahdan tuhdolta. Minä tunnen tuon kalan, olen jo kerran pyytänyt sen.

Päästin sen kerran vapaaksi. Sen koko kylki on arpien peitossa. Myös oikean evän pitäisi olla riekaleina ja silmän sokea. Arasti istun tuhdolle ja päästän kalan koukusta. Siinä se makaa paikallaan, repaleisena kuin aavelaiva. Kylki, evä ja silmä on runneltu. Sain kalan ensimmäisen kerran ollessani yhdeksänvuotias.

Pyysimme sen isoveljen kanssa kaupungin rannasta kesähelteellä. Olimme rannassa kahden ja pikkusisko unohtui hetkeksi. Silloinkin se tuijotti minua ainoalla silmällään yhtä levollisesti kuin nyt. Sen kohtalo näytti meistä niin kurjalta, että laskimme sen vapaaksi.

Se pyörähti kiitokseksi ja lähti uimaan rantaviivaa pitkin meidän kirmatessamme perässä. Se ui kovalla vauhdilla suoraan kohti laituria, jolle olimme jättäneet Ainon leikkimään. Tyttöä ei näkynyt missään. Kasvoton pelko valtasi koko maailman. Laiturin takana Aino makasi rantavedessä kasvot alaspäin.

Vedimme siskon rannalle. Eino käski minun lopettaa nyyhkimisen ja laskea, kun hän pumppasi tytön hentoa rintaa. Neljännellä painalluksella tyttö yskäisi ja viidennellä alkoi puklata vettä. Tuona päivänä päätin, etten jätä mitään puolitiehen tai vajaaksi. Oli sitten kyse pikkusiskon vartioinnista, työstä tai kaatuneesta ruuvipurkista.

Ravistan itseni hereille. Yhdennäköisyys on toki täydellinen, mutta eihän tässä vielä hulluja olla. Kalan arvet ja laupias katse toivat jotain minusta takaisin, ja ansaitsevat sille vapautuksen mökkirannassa. Siihen asti kohtelen sitä kuin vanhaa ystävää.

Puhuri tarraa takin selkämykseen, kun soudan koti laskevaa sineä. Puiden muuri näkyy korkeana kotimökin vastapäisellä rannalla. Aurinko laskee viimeiset säteensä juuri noiden puiden takaa tehden notkelmasta järven pimeimmän kolkan. En ole koskaan nähnyt valoja tuossa rannassa. Sen musta laiturikin mädäntyy jo.

Mökkiläisten pelossa en ole koskaan uskaltanut käydä siellä kokeilemassa siimaani, vaikka mieli olisi tehnyt. Tänäänpä voisi hyvinkin olla se ilta. Hieman rivakampi nykäisy airoista ja liu’umme notkoon kuin ryövärit. Airot alkavat painaa, ja niin tekee myös takki.

Pimeys laskee päälle kuin seinä. Tuntuu kuin hiiri juoksisi selkää pitkin. Valitsen vanhan taotun lusikan, sidon sen perukkeeseen ja heitän kiven kupeeseen. Liian lähelle, heitto karahtaa kivenkoloon. Riuhdon ja nyin. Rintani muistuttaa iästä. Ranta ei halua antaa omaansa takaisin. Viimeinen nykäisy, meininki on kotiin tai siima poikki. Mutta mistä lähtien kivet ovat alkaneet tappelemaan vastaan? Vastanykäisy keikuttaa koko paattia. Mikä ihme siellä on kiinni? Tässä järvessä ei ole sellaista otusta, joka tappelisi noin.

Jokaisen vedon jälkeen nykäisee vastaavalla voimalla takaisin. Siima laahaa pohjaa, mutta lyhenee. Nyt se on veneen vieressä. Kalan pitäisi jo hipoa veneen kylkeä, mutta mitään ei näy. Kurotan reunan yli, ja siima painaa kuin elämä. Nakkaan vavan veneeseen ja tartun siimaan molemmin käsin ja raahaan viehettä kohti pintaa. Kyytiläisestä ei näy kuin vaimea hehku koukun ympärillä. Sormus. Se sama sukusormus, jonka annoin esikoiselleni tämän valmistujaisissa.

”No, riittääkö?”

Matala miesääni kuuluu perätuhdolta. Nyt pistää. Kauhu juoksee rinnan läpi. Riuhtaisut naulitsevat minut veneen laitaan. Ääni ei kulje eikä käsi nouse. Nyt en pääse karkuun. Kuka perkele minulla on kyydissä?

Perätuhdolla istuu vanha mies, jota en ole koskaan tavannut. Hän katsoo minua lempeästi ja uittaa sormiaan kalaämpärissä. Rauha laskee lävitseni oivalluksen myötä. Ymmärrän, että veneelläni on kunnia kantaa kyydissään itse Ahtia. Mutta miksi Ahdilla on liperit kaulassa?

VILJAMI TALA

Kemi

Avaa artikkelin PDF