Harmaan suden taakka
Olen kerran joutunut silmätysten suden kanssa. Kun tulin illalla moottorikelkalla kotiin Polvijärvellä, susi tuijotti minua ajovaloissa muutaman metrin päässä.
Olen yrittänyt rakentaa tämän kohtaamisen ympärille iltasadun lapsenlapsilleni, mutta koska susi taisi olla aiheena liian pelottava, olen sittemmin vaihtanut iltasadun aihetta.
Karhu on paljon vaarallisempi petoeläin kuin susi, mutta tutkijoiden mukaan ihmiset pelkäävät sutta enemmän. Susien pelko on inhimillistä. Se herää erityisesti, kun sudet saapuvat sellaisille alueille, joissa niitä ei ole nähty vuosikymmeniin.
Eikä sutta tarvitse nähdä omassa pihapiirissään, että se alkaisi huolestuttaa. Yhtä pahalta voi tuntua pelkkä ajatus siitä, että varjossa hiiviskelee näkymätön saalistaja – vaikka muistaisikin, että susi on tappanut ihmisen viimeksi 1800-luvulla.
Itse ajoin moottorikelkkani suoraan navettaan ja juoksin suojaan karjakeittiöön. Kun uskaltauduin sisälle, sytytin kaikki valot ja yritin tähyillä sutta ulkoa. Siitä ei näkynyt merkkiäkään.
Se, että nykyään yhä useampi kertoo susikokemuksistaan, ei johdu ainakaan siitä, että susien määrä olisi kasvanut, päinvastoin. Kun vielä seitsemän vuotta sitten kannan kooksi arvioitiin 250, nyt susia on enää 120–135. Suomalaisten ympäristöjärjestöjen mukaan susi pitäisi ehkä luokitella erittäin uhanalaiseksi pelkän uhanalaisen sijaan.
Juuri kannan pieneneminen saattaa itse asiassa olla syy siihen, miksi sudet liikkuvat alueilla, jotka eivät kuulu niiden normaaliin reviiriin. Johtajansa menettänyt lauma tavallisesti hajoaa, ja sen jäsenet voivat ravinnonpuutteessa tunkeutua pihoihin.
Yksinjääneeltä sudelta puuttuu lauman tuoma saalistustuki. Myös ihminen, jonka elinpiiriin susi yhtäkkiä ilmaantuu, saattaa kokea jäävänsä yksin ja vaille ymmärrystä ongelman kanssa. Pahimmassa tapauksessa sudesta on tullut symboli kaikelle sille, mikä maailmassa on pielessä: byrokratialle, kasvottomalle hallintokoneistolle ja tunteelle siitä, että omaa lähipiiriä koskeviin asioihin ei voi vaikuttaa.
Siinä on sudelle raskas taakka.
Olisi sekä ihmisen että suden kannalta tärkeää, että susikeskustelussa keskityttäisiin ongelman kaikkia osapuolia tyydyttäviin, konkreettisiin ratkaisuihin eikä ryhdyttäisi rakentamaan kansalaisten ja viranomaisten välistä taistelua.
Meillä on jo keinot todellisten häirikkösusien karsintaan, ja niiden kaatamiseen on mahdollista saada lupa. Lisäksi suden tappamaa koiraa koskevasta omavastuusta luovuttiin vuonna 2009, mikä oli tärkeä parannus, vaikka raha ei koskaan voikaan korvata menetettyä lemmikkiä tai metsästyskaveria. Yleisten kaatolupien määrän lisäämistä Suomen susikanta ei kerta kaikkiaan kestä.
EU-komissio on patistanut Ruotsia tiukkasanaisesti susien tehokkaampaan suojeluun, ja Ruotsi on joutumassa susipolitiikastaan EU-oikeuteen. Kun näytämme, että kykenemme itse eri ryhmiä ymmärtävään, rakentavaan keskusteluun varmistamme sen, ettei komissio puutu Suomen susipolitiikkaan jatkossa.
Suomalaisen susikannan suojelussa ja kannansäätelyssä olisi otettava nykyistä joustavammin huomioon paikallisten asukkaiden huolet. Tärkeintä olisi, että susivahinkoja pyrittäisiin ennaltaehkäisemään pelkkien seurauksien korjaamisen sijaan.
Vahinkoja voidaan ehkäistä esimerkiksi rakentamalla kotieläimille erityisiä susiaitoja tai -suojia, pihojen tyhjentäminen muusta susia kiinnostavasta kuten eläintenruoasta tai jätteistä, pitäminen riistaruokintapaikat kaukana asutuksesta sekä teräsverkkoisten aitausten rakentaminen koirille.
Koska ennaltaehkäisytyö on kallista, valtion tulisi tukea sitä selvästi nykyistä enemmän.
Susi ei kuulu ihmisten pihoille. Mutta Suomen luontoon se kuuluu.
Tarja Cronberg
Euroopan parlamentin jäsen (vihr.)
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
