KALAJUTTU Pilkkikilpailuni, osa 1
Minua jännittää. Tänään on isäni työpaikan jokavuotiset pilkkikilpailut. Olen aina osallistuessani voittanut oman, tyttöjen sarjan. Koko pienen ikäni olen kulkenut isäni mukana talvipilkillä ja saanut paljon saalista.
Nautin siitä tunteesta, kun pilkkivapani värähtää alaspäin merkiksi, että kala on tarttunut koukkuun. Madon tai kärpäsentoukan laittamisesta koukkuun huolehtii isäni, koska siitä minä en pilkkimisessä tykkää.
Saavumme autolla kilpailupaikalle, Taivalkosken Kostonjärvelle. Paikka on minulle tuttu, koska olen käynyt siellä monta kertaa kesäisin uimassa ja talvisin pilkillä.
Raahaamme tavaramme järven rantaan, ilmoittaudumme kumpikin omiin sarjoihimme. Olen ainoa tyttö, ja joudun siksi mukaan poikien sarjaan. Olen hiukan pettynyt, mutta samalla kertaa kuitenkin voitontahtoinen, olenhan luonnostani kilpailuhenkinen.
Paikalla on monia vanhoja miehiä, isäni työkavereita ja heidän perheitään. Osan ihmisistä tunnistan, osaa en. Rannalla myydään makkaraa, munkkeja, kahvia, mehua ja arpoja. Kun kilpailu on ohi, isä ostaa minulle varmaankin makkaran, ajattelen.
Kilpailun johtaja kertoo säännöt ja näyttää järvellä rajan, jonka yli kilpailija ei saa mennä. Kilpailuaika on kaksi tuntia, jona aikana myös kalojen punnituksen on tapahduttava.
Äänimerkki vislaa, kävelen isäni perässä jäälle. Jotkut kilpailijoista jäävät lähelle rantaa, toiset kiirehtivät kauemmaksi. Sitten isäni pysähtyy ja kairaa minulle reiän ja laittaa pilkkivapani valmiiksi. Sitten hän itse kävelee vähän matkan päähän ja kairaa itselleen reiän. Alamme pilkkiä.
Kokeilen, missä kohtaa on järven pohja ja kelaan siimaa vähän ylöspäin.
Minun ei tarvitse odottaa kauan, kun kala alkaa nykiä. Nostan jään alta pienen ahvenen. Irrotan kalan koukusta ja laitan sen valkoiseen pussiin, jonka sain lähtöpaikalta.
Kala ei ole ehtinyt syödä syöttinä olevaa kärpäsentoukkaa, joten sitä ei tarvitse vaihtaa. Lasken siiman uudelleen reiästä veteen. Pian tunnen taas tutun nykäyksen ja nostan toisen ahvenen jäälle.
Saan lyhyessä ajassa kuusi pientä ahventa. Isäni työkaveri tulee lähellemme ja tekee siihen itselleen pilkkireiän.
”Tulin tähän, koska sinä näytät olevan naimisissa ahventen kanssa”, mies sanoo minulle nauraen. Minua ei moinen naurata yhtään. Ahventen saaminen loppuu kuin seinään. Isällänikään ei näytä olevan yhtään kalaonnea, joten päätämme vaihtaa paikkaa.
Kun löydämme mielestämme sopivan paikan, aikaa on enää jäljellä tunti. Mietin, että minun on saatava vielä runsaasti lisää kaloja, jos mielin voittaa kilpailun.
En tietenkään tiedä, kuinka paljon sarjani pojat ovat onnistuneet narraamaan kaloja jäälle. Toivon, että mahdollisimman vähän.
Lasken siiman veteen ja tarkistan veden syvyyden. Sitten alan odottaa. Jään alta ei tunnu nykäyksiä tulevan.
Ajatukseni alkavat harhailla. Alan päässäni laulaa suosikkiyhtyeeni Ultra Bran kappaletta Hauki, siinä haukea kehotetaan avaamaan leukansa ammolleen, tervehtimään vesihiisiä ja maistamaan meritunnelmaa. (jatkuu)
ANNE RÄÄPYSJÄRVI
Oulu
Tulin tähän, koska sinä näytät olevan
naimisissa ahventen kanssa, mies sanoo minulle nauraen. Minua ei moinen naurata yhtään.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
