PASSIPAIKALLA Veteraanitvoivat hyvin

Näinä päivinä kolme parlamentaarikkoa tuli olleeksi 30 vuotta kansanedustajana. Sitä on epävirallisesti ruvettu pitämään pitkäaikaisen kansanedustajan rajana.

Ennestään jo kuusi kansanedustajaa on saavuttanut tuon rajapyykin. Veteraanien määrä on tasaisessa kasvussa. Kun aloin säännöllisesti istua eduskunnan lehtereillä 1970-luvun lopulla, vain Johannes Virolainen (kesk.) kuului tuohon aatelisjoukkoon. Veikko Vennamo (smp) saavutti rajan juuri ja Veikko Helle (sd.) pari vuotta myöhemmin.

Politiikassa on aina murrosvaiheita, saranakohtia, joissa vanhaa valtaa heitetään joukoittain romukoppaan. Näin tapahtui heti sodan jälkeen ja uudelleen 1970 nuorisovaaleissa. Näistä 1970 räyhäradikaaleista ovat mukana vielä Pertti Salolainen (kok.) ja Erkki Tuomioja (sd.).

Tämän tuosta vaaditaan, että kansanedustajan toimikausille pitäisi asettaa yläraja. En käsitä, mistä 34 vuotta istuneiden Mauri Pekkarisen (kesk.) ja Ben Zyskowiczin (kok.) äänestäjät löytäisivät vaihtoehdon, jos heidän edustajansa pakotettaisiin luopumaan.

Esimerkiksi nyt tarvittiin Zyskowicz toteamaan, että osinkoverouudistus on viallinen, ennen kuin kokoomusjohto suostui asian myöntämään.

Sirkka-Liisa Anttilan (kesk.) sisällyttäminen veteraanijoukkoon vaatii tulkintaa. Hänet on valittu eduskuntaan joka kerta 1983 jälkeen, mutta yhdestä kaudesta hän vietti osan Brysselissä.

Nainen on kovin harvinainen veteraaniedustajien joukossa. Historiasta tulee mieleen vain Miina Sillanpää (sd.). Kuvaavaa, Mari Kiviniemi (kesk.) on vaalikauden lopussa puolueensa historian kolmanneksi kokenein naisedustaja 20 vuodellaan.

Anttila on johtanut naisjärjestöä mutta politiikassa hän on aina ilmoittautunut yleiseen sarjaan. Selkeällä ja kuuluvalla äänellä esitetyt kannanotot eivät poikien pelissä aina olleet kovaa valuuttaa.

Anttilan nousu maatalousministeriksi kesti jälkikäteen arvioituna käsittämättömän kauan. Vasta kun ryhmässä kaikkien asiaa harrastavien miesten englanninkielen taito oli käyty läpi ja Anttilan Brysselin suhteet todettu ylivoimaisiksi, lusikka otettiin kauniiseen käteen.

Satunnainen lehterivieras voisi kuvitella, että Kari Rajamäki (sd.) on opposition johtava kansanedustaja. Tämä löytää aina salissa pistäytyessään näkökulman, josta kritisoi nykyistä tai jotain edellistä hallitusta.

Yhden kauden palkintoministeriys ei Rajamäen energiaa hillinnyt. Näissä oloissa se on ihailtavaa.

Kymenlaakson murtuvien teollisuuskaupunkien demarit romahtivat perussuomalaisten aallon alla. Koko viime vaalikausi oli jobinpostien sarjaa Varkaudelle, mutta Kari Rajamäen kannatus kesti.

Palkkioksi oma puolue teki ilkeän tempun. Rajamäen luontainen kannatusalue pysyi vaalipiiriuudistuksessa edelleen kahtia jaettuna.

Pitkämuistinen joutuu pinnistelemään etsiessään edes yhtä projektia, jossa Kimmo Sasi (kok.) olisi onnistunut, jos jatkuva uudelleenvalinta Tampereelta jätetään laskuista.

Ehkä puolue tarkoituksella lähettää Sasin tilanteisiin, joissa ei yritetäkään ratkaisua, kuten kevään 2011 hallitusohjelmaneuvottelujen ykkösvaiheeseen. Muistissa on kaksi omituista pätkäkautta liikenneministerinä. Kirsikkana kakussa valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.) pakotti Sasin eroamaan kokoomuksen ryhmänjohtajan paikalta omalla erollaan uhaten.

Monet seurasivat sydän kylmänä, kun Sasi viime vaalikaudella valittiin virkavuosiensa ja tutkintonsa vuoksi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaksi. Onneksi kokenut Jacob Söderman (sd.) tuli varapuheenjohtajaksi jöötä pitämään.

Tällä vaalikaudella valtiovarainvaliokunnassa puheenjohtajan rooli ei ole yhtä ratkaiseva. Muiden puolueiden kokeneet voimat hillitsevät kyllä ikisählärien soolot.

PEKKA ALAROTU

Avaa artikkelin PDF