Ikä ei ole ainakaan häpeä

Kyselen työkseni ihmisten ikää. Ennen se tuntui hieman kiusalliselta, varsinkin jos henkilö alkoi kysyä takaisin, että mitä ikä tähän muka liittyy. Vastaan, että lukijat haluavat tietää asioita täsmällisesti, he etsivät vertaisiaan ja vertailukohteita.

Nykyään iän kysyminen tuntuu samalta kuin sen, mitä harrastat, missä asut, mitä teet työksesi.

Oikeasti on kiinnostavaa tietää, minkä ikäisenä joku vaihtaa alaa, saa lapsen, lapsenlapsen, missä vaiheessa elämäänsä ryhtyy yrittäjäksi,

luopuu maatilastaan, pääsee eläkkeelle tai päättää muuttaa ulkomaille.

Lehtiä lukiessani huomaan tarttuvani elämäntarinoihin sillä mielellä, että henkilöhän on

minun ikäluokkaani tai vastaavasti, että hänhän

on minua 20 vuotta nuorempi ja meillä on

samanikäiset lapset – ja muutenkin peilailen mieluusti elämääni toisten elämään.

Onneksi valtaosa ihmisistä puhuu iästään rennosti. Ehkä ne, jotka eivät ikäänsä pysty

kertomaan, suhtautuvat vanhenemiseensa kaikkein ahdistuneimmin.

Miksi ikää pitäisi peitellä?

Viime viikkoina olen vieraillut useissa eläkeläisten tilaisuuksissa, joissa on ollut suorastaan pakko kysyä ikä kahteenkin kertaan, koska päältä päin ei todellakaan näe, onko ihminen 65 vai 76.

Ihanimpia ovat kohtaamiset sellaisten eläkeläisten kanssa, jotka ovat ylpeitä siitä, että he ovat sukunsa vanhimpia. He iloitsevat vanhuudesta ja siitä, että näkevät sukunsa jatkuvan.

Monissa kulttuureissa ikääntymistä edelleen onneksi arvostetaan. Miksei meillä Suomessakin voitaisi niin tehdä?

Kansakunta menee hakoteille, jos sillä ei ole älyä kuunnella kokeneiden ääntä. Tai ei ole muka varaa hoitaa huonokuntoisimpia vanhuksia laadukkaasti.

Nuoruuden ja nuorekkuuden yliarvostus pursuaa jo korvista – ei nuoruus, eikä varsinkaan tekonuorekkuus, tee ihmisestä automaattisesti fiksua tai vastaavasti vanheneminen

pölvästiä.

Ikääntyminen ei tarkoita samaa kuin pysähtyneisyys. Kaukana siitä.

Olen tavannut valtavan avarakatseisia itseäni vanhempia ihmisiä – ja vastaavasti hyvin rajoittuneita, suppeaan tietomäärään nojautuvia

itseäni nuorempia mielipideautomaatteja.

Työelämässä iästä tulee helposti tabu, jos kaikki avoinna olevat paikat täytetään itseisarvoisesti ”nuorilla lupauksilla” ja vanhimmasta päästä väkeä työnnetään ”putkeen”.

Mukavin työyhteisö on paikka, jossa on monen ikäistä väkeä, ja kaikki saavat olla reilusti sen ikäisiä kuin ovat pelkäämättä joutumista syrjityiksi.

Ikää ei tarvitse sen kummemmin peitellä

tai yrittää henki hieverissä näyttää itseään kymmenen vuotta nuoremmalta.

Yksi alle kolmekymppinen työkaverini sanoi kerran, että haluaisi vanhentua viisaasti.

Sen jälkeen olen pohtinut paljon, millaista on viisas ikääntyminen. Ainakin se on sitä, että pystyy antamaan tunnustusta kaikenikäisille, se on kykyä sopivassa suhteessa antaa tilaa muille ja toisaalta olla itse aktiivisesti läsnä.

Ikääntyminen voi parhaimmillaan olla toiminnan lisääntymistä, näköalojen avartumista täysin uusille aloille, hullunkurisiakin kokeiluita. Viisaasti ikääntynyttä ei häiritse, vaikka joskus jokin hanke menee pahasti hakoteille. Epäonnistumisensa uskaltaa jo tunnustaa – ja sille voi hymyillä.

Konkarilla on varaa olla kampittamatta

ketään, riitelemättä joutavista, kilpailematta kaikesta.

Toisaalta ei saa antaa periksi eikä varsinkaan menettää intohimoaan. Kannattanee nöyrästi opiskella kaikki työelämän uutuudet – tekniikkaa pelkäämättä.

Jo itsensä takia on ihanaa innostua ja antaa nuorempien innon tarttua.

Valittajaksi ei saa ryhtyä missään iässä. Se ei kaunista ketään. Viisas vanheneminen

kaunistaa, kun ikävuotensa kantaa reilusti –

ja suuntaa rohkeasti eteenpäin.

Toinen rumentava seikka marmatuksen ohella on besserwisser-asenne eli suomeksi

jotenkin samaa kuin viisastelu. Ei vanhakaan ole kaikkea kokenut, nähnyt, kuullut, havainnut – ja jos siltä tuntuu, kannattaa ainakin tuntea vielä kerran uudelleen.

Avaa artikkelin PDF