Toimittajalta Kerrankos sitä lehmä karkaa ja elefantti hukkuu

Olimme pari viikkoa sitten juttukeikalla Kangasalla paikallisen lihakarjatilan laitumella, kun isännän puhelin soi ja hänelle tuli nopea lähtö kotipihaan. Siellä oli nähty karvainen karkurikolmikko.

Reilun kolmen kilometrin päässä asuvan naapurin lehmät olivat nimittäin päättäneet

ottaa omatoimisesti kesälomaa. Lähimetsissä ne olivat kierrelleet ilakoivien lomalaisten tapaan jo reilun viikon ajan.

Eipä siinä jääty pitkäksi aikaa ihmettelemään, vaan lähdimme hetken pohdinnan jälkeen isännän perään. Ehdimme tilalle kävellessämme myös keskustella siitä, kuinka nopeasti lehmät villiintyvät. Voivat kuulemma olla vaarallisia.

Vaikka minulla ei oikeastaan ole ollenkaan kokemusta lehmistä, pääsin mukaan lehmäjahtiin. Siirtymä kynän varresta paimeneksi kävi varsin nopeasti.

Viimeistään silloin, kun yksi lehmistä lähti laukkaamaan kohti, ääntä ja käsien heiluttelua alkoi minusta toimittajastakin lähteä.

Todennäköisesti taisi lehmä säikähtää enemmän.

Joka tapauksessa kahdeksan ihmisen ja isännän rauhallisen ohjeistuksen voimin saimme villiintyneen lomakolmikon ohjattua tarhaan.

Ja sitten vain mieluisa soitto naapurille.

Kokemuksena tämä oli varsin avartava. Lehmät saattavat karata, ja omistajuussuhteista huolimatta niitä pyydystetään talteen ja palautetaan omistajilleen.

Tieto karkureista myös välittyy nopeasti tilan omistajalta toiselle. On täysin itsestään selvää, että naapuria autetaan. Koskaan ei voi tietää, milloin omat eläimet lähtevät karkuteille.

Vaikka olenkin kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä metsää, en ole aiemmin ollut osana tällaista pyyteetöntä naapuriapua. Lehmien ei annettu olkaa kohauttaen jatkaa loman viettoa.

Niiden kiinniottoon käytettiin aikaa, ja paimennus sujui säikyhköjen eläinten omilla ehdoilla.

Samantyyppinen ilahduttava yhteisöllinen piirre on

havaittavissa myös kaupungeissa. Lehmien sijaan hukassa ovat tosin sellaiset asiat kuin sukulaiset, kotiavaimet tai vaikka lapsen rattaista pudonnut rakas pehmoelefantti.

Avuksi hukattujen asioiden

etsinnässä ovat nousseet sosiaalisen median, kuten Facebookin, ryhmät. Niissä voi ilmoittaa, mitä on hukannut tai vastaavasti, mitä on löytänyt.

Ennestään tuntemattomista avuliaista ihmisistä voi olla paljonkin apua.

Yhteisöllisyys nostaa myös muuten kaupunkioloissa omalla urbaanilla tavalla

päätään, ja esimerkiksi kaupunginosafestivaalit ja kaupunkiviljely keräävät

suosiota. Tietty kasvottomuus on väistymässä.

Ravintola- ja siivouspäivän kaltaiset tapahtumat tuovat ihmiset lähemmäksi toisiaan. Nykyään täysin tuntemattomatkin ihmiset uskaltaa kutsua kotiinsa illalliselle.

Hienoa onkin, että nousussa on tällainen yhteisöllisyyden ja avuliaisuuden kulttuuri. Olennaista ei ole, että sen muodot ovat erilaisia maalla ja kaupungissa. Tärkeintä on välittäminen ja avunanto.

Toisia ei jätetä yksin pulmallisten karkuri- ja hukkatilanteiden kanssa.

Ja mitä karanneisiin lehmiin tulee, kyseessä ei edes ole erityistilanne.

Esimerkiksi tuttavani

Pohjois-Karjalassa kohtasi vastaavanlaisen tilanteen. Kiitokseksi hän sai talon emännältä itse tehdyn ruisleivän.

Silja Eisto

silja.eisto@mt1.fi

Avaa artikkelin PDF