KIRJAt Nuori polvi tarttunut Päätalon kirjoihin

Kustantaja on tarttunut Kalle Päätalo -buumiin ja julkaisee 26-osaista omaelämäkerrallista Iijoki-sarjaa uudestaan.

Nyt ilmestyneet kaksi ensimmäistä osaa kattavat ajan Kallen (1919–2000) syntymästä kansakoulun yläkouluun, sen puoliväliin. Koillismaan ihmisen ankarat elinehdot tulevat iholle heti vanhempien taustoja selvitettäessä.

Entäpäs tuon ajan tavat: pienestä Kallesta pestään syyhy sammakonkudulla kylmässä ojassa. Pojan omapäisyyttä yritetään taltuttaa piiskalla, mutta siinä ei onnistuta.

Kallella on kokemusten nälkä, ja isojen poikien suosioon päästäkseen on osallistuttava korttirinkeihin ja muihin koiruuksiin.

Ihailen, miten Päätalo kovista kasvatusmetodeista huolimatta onnistuu välittämään lukijallekin sen, että koki lapsena olevansa vanhemmilleen tärkeä ja rakastettu. Tosin rakkaus-sanaa kukaan ei käyttänyt.

Vähitellen perheen olosuhteet ovat kohenivat. Isä-Herkko on kuulu ahkeruudestaan, hän pääsee uitoissa ja savotoissa työnjohtajaksi. Äiti-Riitua kyläläiset tarvitsevat kupparina.

Yhteiselo ei ole sopuisaa, mutta samaa köyttä kiskotaan.

Toinen osa päättyy pelottaviin merkkeihin isän sairastumisesta. Terveenäkin Herkko on vähästä hermostuva, mutta työttömyyden, keuhkokuumeen jättämän heikkouden ja rahahuolten uuvuttama viiden lapsen isä on suistumassa mielisairauteen.

Päätalon kerronta on alkuvoimaista ja konkreettista. Se on kansatieteellisen tarkkaa historian tallennusta. Kaunistelemattomasti hän kuvaa Jokijärven kylän elämänmenoa ja tekee siten kunniaa niukkuudessa sinnittelevälle kansan osalle. Näihin ihmisiin ei voi olla kiintymättä.

Teosten puhekieli vilisee murretta ja uudissanoja, mutta asiayhteys näyttää useimmiten merkityksen.

Yhden eläimen tarkistin sanakirjasta. Kallen isänäiti luuli pakenevansa karhua, kun pensaasta ampaisi jäärä. Siis pässi. Tuttu sana ”jääräpää” sai samalla selityksen.

Norjalaisilla on Knausgård, laajan omaelämäkerrallisen proosan uusin tulokas, ranskalaisilla aatelisten piireissä liikuskellut Proust ja meillä kansan syvien rivien tuntoja tulkinnut Päätalo. Heitä yhdistää kerronnan yksityiskohtaisuus, herkkyys ja hämmentävä avoimuus.

Päätalo kirjoitti kuolemaansa asti, romaaneja syntyi nelisenkymmentä. Kiitollisen lukijapalautteen lisäksi hän ehti saada virallisia huomionosoituksia: professorin arvo myönnettiin jo 1978, ja vuotta ennen kuolemaansa hän sai Suomi-palkinnon.

Uusi sukupolvi voi nähdä Päätalossa myös linkin edeltäjiinsä, lukijoihin, joiden tunne-elämää samat teokset koskettelivat. Jälkeenpäinkin voi jakaa yhteisen kokemuksen.

ANELMA

JÄRVENPÄÄ-SUMMANEN

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika. Iijoki I. 605 sivua. Gummerus.

Kalle Päätalo: Tammettu virta. Iijoki II. 632 sivua. Gummerus.

Avaa artikkelin PDF