Isä ja hevoset

HEVOSELÄMÄÄ

Oli lämmin elokuun päivä 1950-luvulla. Isäni oli nostanut kumipyöräkärryjen lavalle uutisviljaa. Pääsin käymään isän kanssa myllyllä kolmen kilometrin päässä kirkonkylässä.

Asetuin säkkien päälle makuulle, isä istui lavan reunalla. Hevonen kulki rauhallisesti eteenpäin, hiekka rapisi pyörien alla. Avasin silmäni siristellen auringon kirkkaudessa, poutapilvet matasivat laiskasti. Vastaantulijoita ei näkynyt.

Mylly oli suuri, monikerroksinen. Tuoreen jauhon tuoksu oli puhdas ja aito. Jyvät olivat muuttuneet myllyn käsittelyssä jauhoiksi.

Talli oli erillinen rakennus, viisi partta hevosille ja kaksi karsinaa varsoille. Yläkerrassa oli tilaa kuiville heinille. Tallin nurkassa olevasta kraanasta tuli lähdevesi suoraan talliin. Tallin eteisessä oli ensiapukaappi, jossa apteekkarin sekoittamat salvat ja ruskeissa lasipurkeissa jodia haavojen desinfiointiin.

Isä huolsi ja kengitti hevoset itse. Eteisen lattialla oli puinen työkalupakki, jossa olivat rautaiset kengät, naulat ja vasarat, sekä hohtimet ja viila kavioiden viimeistelyyn. Kengitys tapahtui yleensä pihalla, hevonen oli silloin kiinnitettynä tallin seinässä oleviin rautarenkaisiin.

Kerran vikuri hevonen potkaisi isää suoraan suulle. Isku oli yllättävä ja niin kova, että kaikki hampaat irtosivat. Yleensä rauhallinen isämme haki tuvasta käsiaseen ja ampui hevosen siihen paikkaan. Hevosen taljaa pidettiin yläkerran sohvalla muistona tästä kivuliaasta tapahtumasta.

Tallirakennuksessa oli tilaa myös työvälineille ja kärryille. Kyläseppien käsissä syntyivät aurat ja äkeet. Auraa veti yleensä yksi hevonen, mutta raskaampia leikkuukoneita veti hevoskaksikko. Isämme harrasti myös raviurheilua. Raveja järjestettiin joka kylässä tavallisella maantiellä, jolle mahtui kerrallaan vain kaksi hevosta kilpakärryineen.

Isämme suoritti asepalveluksensa 1920-luvulla Kaartin pataljoonassa Helsingissä. Siellä selkiintyi päätös jäädä kotitilalle isännäksi, vaikka virallisesti tila siirtyi isälle vasta vuonna 1945.

Talo oli rakennettu nälkävuosien aikaan 1860-luvulla. Päärakennus remontoitiin 1930-luvulla, jolloin pitkään ratiin tehtiin kaksi sisäänkäyntiä ja talon molempiin päihin tuvat, joihin muurattiin hella-, takka-, leivinuuniyhdistelmät. Kamareihin tuli lisäksi pystyuunit, yhteensä yhdeksän kappaletta.

Isä kuljetti tarvittavat tiilet talviaikaan reellä läheiseltä tiilitehtaalta. Siellä oli ihmetelty, että kuinka suurta navettaa teillä oikein tehdään, kun tiiliäkin pitää ajaa monta viikkoa.

Kun talvisota syksyllä 1939 alkoi, isä kutsuttiin hevosineen sotaan. Sotilaspassin mukaan isä, alikersantti, kuljetti vaikeassa maastossa muonaa sotamiehille sekä haavoittuneita kenttäsairaaloihin ja kaatuneita kotiin vietäviksi. Näistä ajoista isä ei koskaan puhunut. Sodan jälkeen elämä jatkui maata viljellen.

Kun hevoset sodan jälkeen palautettiin omistajilleen rautatieasemalla, riuhtaisi eräs hevonen itsensä vapaaksi ja laukkasi yksin yli 20 kilometrin matkan kotiinsa, josta se oli rintamalle viety. Tämä jos mikä todistaa, kuinka älykäs ja hyvämuistinen eläin hevonen on.

Isä soitti viululla pelimannimusiikkia. Viimeiset hevoskyydit hän sai Kruunuhäiden pelimannina 1970-luvulla. Hevosvetoisten kärryjen lavalle nostettiin penkit, joilla istuen pelimannit johtivat hääkulkuetta. Hääpareja oli yleensä kaksi ja heidät kuljetettiin upeilla kahden hevosen vetämillä kieseillä juhlapaikalle.

Näin siirrettiin pohjalaista hääkulttuuria tuleville sukupolville ja kerättiin samalla varoja nuorisoseuratoimintaan.

PÄIVI KARI

Pomarkku

Avaa artikkelin PDF