kalajuttu Juhannushauki
Presidentti saa saariston kalastajilta perinteisesti juhannushauen. Meilläkin pienessä kylässä Kymeessä oli totuttu siihen, että juhannuksena syödään uunihaukea.
Äidillä oli sitä varten valmis resepti. Hauki täytettiin herkkusienillä, erilaisilla yrteillä, siveltiin voilla ja kypsytettiin uunissa meheväksi ja maistuvaksi.
Hauen pyytäminen oli minun tehtäväni, kyseisenä kesänä oli yksitoistavuotias. Olin jo monena vuotena onnistunut juhannushauen pyynnissä hyvin. Kävimme naapurin Askon kanssa läheisellä soiden ja korpien keskellä laiskasti virtaavalla Mourujoella uistelemassa.
Joki oli liian hieno sana mustalle, kapealle purolle, joka mutkitteli saraheinää kasvavien suoaavojen ja pimeiden korpiloukkojen keskellä. Se hyvä puoli joen pienuudesta oli, että kalat olivat siellä ilmeisen nälkäisiä, ja ottivat yleensä hyvin kuparin väriseen lusikkaan, joita olimme Askon kanssa hankkineet edullisesti läheisestä Materon kyläkaupasta.
Niin lähdettiin Askon kanssa juhannushaukea pyytämään. Poljettiin aamukahdeksalta mutkaista soratietä polun alkuun, käveltiin polkua muuta kilometri ja päästiin Mourujoen rantaan.
Aurinko paistoi, ja sinisiipiset sudenkorennot sujahtelivat joen yllä. Joen rannassa oli ihan omat tuoksunsa, jotka ovat syvälle painuneet tajuntaani. Joen varren heinikko kahisi hiljaisessa tuulessa, ja kauempana metsän reunassa liversi peipponen.
Meillä oli molemmilla halvat Abumaticin kelat, halvat vavanroiskot, mutta siimat oli valittu niin, että isokaan hauki ei niitä katkeamaan saisi. Oli nimittäin opittu, kun oli muutama kala päässyt siima perässään karkuunkin.
Lähdettiin menemään joen vartta suolle päin. Heiteltiin uistinta, kelattiin ja irrotettiin joen pohjasta tarttuneet rentukan juuret uistimesta, käveltiin vähän matkaa eteenpäin ja heitettiin taas. Meillä oli pienet reput mukana, repuissa mehua ja voileipiä ja tietenkin kalastajalangasta kudotut haavit, joiden kehikot oli väännetty paksusta rautalangasta, vartena puinen keppi, joka oli puukolla kuorittu sileäksi. Haavit keikkuivat repun päällä, kun heiteltiin uistinta ja kahlattiin pehmeässä rahkamättäikössä eteenpäin.
Kala ei tuntunut olevan syönnillään.
”Mikäs nyt, kun kuparilusikka ei kelpaa?” Asko ihmetteli. ”Hyvä sää ja kaikkea.”
”Kyllä se vielä nappaa, mennään vaan eteenpäin”, minä sanoin.
Jatkettava oli. Mielessä oli koko ajan ajatus, että äidille ei saa tuottaa pettymystä. Juhannushauki on saatava.
Oltiin tultu jo suon keskelle, sen vetelimpään kohtaan. Rahkasammal lillui kuin kuminen patja jalkojen alla, vesi tihrusi jo saappaiden varsista sisään, kun etsin itselleni hyvän heittopaikan ja viskasin uistimen ties monennenko kerran jokeen; ja silloin se iski.
Uistin oli tuskin ehtinyt veteen, kun se tempaistiin rajusti vetoon. Kela paukkui, siima soi, ja minä onneton putosin johonkin suon silmäkkeeseen ja keikuin melkein kainaloitani myöden suossa, mutta vavasta en irti päästänyt. Selässäni keikkunut reppu otti kiinni mättääseen ja kannatteli minua, etten kokonaan uponnut näkyvistä.
Minä huusin Askoa apuun, ja yritin samalla kelata kalaa lähemmäksi. Tuntui kuin uistin olisi ollut kiinni liekopuussa, kunnes kala lähti taas vetämään. Jarru pirisi, vapa taipui kaksinkerroin, ja minä huusin. Asko kiirehti avukseni.
”Pidä kiinni, älä päästä”, minä karjuin ja ojensin vapani Askolle, joka saman tien keskittyi kalastamiseen unohtaen minut kokonaan, tai sen, että suonsilmäke oli vaarassa minut nielaista.
Kala taisteli, Askokin taisteli. Minä keppuroin suossa. Sain sitten kuin ihmeen kaupalla vedettyä varresta reppuun työnnetyn haavin käteeni. Pistin haavin poikittain edessäni olevalle mättäälle ja siitä tukea ottaen sain vedettyä itseni ylös suosta. Sillä välin Asko oli väkisin kelannut kalan jo aika lähelle meitä. Konttasin polvieni varassa hänen luokseen.
”Kelaa, kelaa, älä päästä”, minä hoin. ”Älä anna sen katkaista siimaa… löysää löysää. Se on iso, hirmu iso.”
Minä jakelin neuvoja ja seisoin haavi valmiina Askon vieressä. Askokin oli painunut jo polvia myöden lilluvaan rahkamattoon, mutta tuskin hän edes huomasi, että saappaat olivat jo veden täyttämät.
Minä kurotin polvillani haavia veteen, niin pitkälle kuin suinkin yletyin.
Ja sitten se lopulta näkyi, musta kalanselkä, pitkä kuin metrin halko! Viimeinen pakotus, viimeinen kelaus, ja kalan hirmuinen pää eksyi haaviin. Sinne se solahti haavin uumeniin, pään perässä koko kala. Asko heitti vavan käsistään ja yhdessä nostimme haavin rannalle, ja kalan sen mukana.
Mikä juhannushauki. Tuijotimme sitä tovin polvillaan rahkamättäällä könöttäen, kunnes aloimme valmistella kalan kuljettamista kotiin.
8,7 kiloa painoi se juhannushauki. Halkaisimme kalan kahtia, ja siitä riitti hyvin kahdelle perheelle koko juhannuksen ajaksi syötävää. Olen senkin juhannuksen jälkeen kalastanut monissa vesissä ja monenlaisilla vehkeillä, mutta yhtä isoa kalaa en ole sen jälkeen koskaan saanut.
PAULI ROTKONEN
Mikkeli
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
