Pääskysten aikaan
”Isä oli mies, joka makasi sängyssä tuvan nurkassa ja sairasti. Me lapset opimme jo hyvin pieninä elämän realiteetit. Isän lähelle ei saanut mennä, ainakaan koskea ei saanut. Isässä oli näkymättömiä kuoleman siemeniä, joita sanottiin basilleiksi.
Isä oli sairas niin kauan kuin muistan. Aniharvoissa muistikuvissani hän edes on jalkeilla. Yksi niistä harvoista lienee hänen kuolemaansa edeltäneeltä keväältä.
Pääskyset olivat tehneet pesän porstuan kattoon. Oli lämmin päivä, tuvan ovi oli auki ja sisään lensi pääskynen. Se lensi suoraan ikkunaan ja räpisteli siinä hädissään.
En ollut koskaan nähnyt lintua läheltä. Se oli kuin joku etäinen unelma tai ajatus, joka äkkiä on käden ulottuvilla, kiinni otettavissa.
Yritin kaksin käsin tavoittaa sitä, mutta silloin isä nousi sängystä ja pyydysti pääskysen suureen kouraansa. Sain vain hetken katsoa sen pelokkaasti pälyäviä silmiä, jotka olivat kuin pienet helmet tai nuppineulan nupit.
Pääskynen värisi, koska isän käsi värisi heikkoudesta.
Menin perässä hämärän porstuan läpi. Muistan isän selän, siniharmaan paidan, repsottavat henkselit, linttaan astutut tohvelit. Kun isä ojensi kätensä, näin vain välähdyksen, kun pääskynen sujahti huikean siniselle taivaalle.”
Ote Tuula Notkosen tarinasta
Pääskysten aikaan, joka voitti
Kansanvalistusseuran, Oriveden opiston ja OK-opintokeskuksen
Isä-kirjoituskilpailun.
Koko kirjoitus osoitteessa
www.ok-opintokeskus.fi/
kirjoituskilpailu
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
