vierasyliö Politiikasta on tullut politikointia

Tosi-tv:n yhteiskunnassa

politiikan korvaa politikointi, joka pyrkii luomaan yleisöä

innostavan mielikuvan aidosta päätöksenteosta. Lähes kaaosmaisen poliittisen murroksen globaali arki on vieraannuttanut ihmisen politiikan lisäksi myös itsestään.

Onnen ja hyvinvoinnin

maksimointi kuuluu suomalaisen politiikan ihanteisiin. Miten hyvinvointia kukin

milloinkin yrittää jakaa, jää

samanmieliselle ja erimieliselle yleisölle epäselväksi.

Niin puolueiden välillä kuin niiden sisällä käydään veristä kädenvääntöä kannattajien ja vastustajien poliittisista

sieluista. Syynä se, että tosi-tv:n yhteiskunnassa politiikan

korvaa politikointi. Se pyrkii luomaan houkuttelevan

mielikuvan aidosta päätöksenteosta, vaikka kyseessä useimmiten onkin kiipijämäinen keinotekoinen politikointi,

vallan ja voittamisen halu ”myrskyä vesilasissa”

-toiminnan tyyliin.

Mistä hyvänsä asiasta

voidaan nykyisin synnyttää

poliittinen konflikti, ilman että toiminnan perusteena on riittävästi alan erityisosaajien arvovapaata tutkimusta tai pätevää arviointia.

Voittajan sulkaa omaan

hattuunsa ajava kansanedustaja,

ministerikin, on harvoin

perehtynyt asiaan riittävästi, puhumattakaan asiaan

vihkiytymisestä.

Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi nimitti hallituksen kuntauudistushanketta

julkisesti täysin tutkimattomaksi, hihasta vedetyksi.

Tunsiko hän hankkeesta

laadittua 600-sivuista ennakkoselvitystä, kyselivät poliitikot ja kansalaiset medioissa.

Kansainvälisiä ja kansallisia päätöksiä vaaditaan yhä

vaikeampiin ja nopeampaa

ratkaisua vaativiin ongelmiin – Kreikan tukipakettiin, Suomen kuntauudistukseen ja varuskuntien lakkauttamiseen

uudelleen järjestelyineen.

Jopa ”elämää suurempia”

poliittisia päätöksiä luotsaavat tällä hetkellä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ja pääministeri Jyrki Katainen.

He olivat vasta lukioikäisiä,

kun lama runteli Suomea 1990-luvun alkupuolella.

Heillä ei voi odottaa olevan sitä

kokemusta ja viisautta, miten selviytyä tämänhetkisestä

kriittisestä taloustilanteesta kansallisesti ja muun EU:n

kansainvälisessä, taloudellisesti

ja periaatteiltaan raskaassa päätöksenteossa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa periaatteessa arvostetaan vanhempia ihmisiä

sosiaalisen ja ammatillisen

kokemuksen vuoksi, josta nuoremmilla poliitikoilla on paljon oppimista. Silti kokeneita ikääntyneitä poliitikkoja

ei näy arvostettavan aktiivisina toimijoina, vaan pikemminkin kulueränä. SDP:n Paavo Lipposen presidenttiehdokkuuden päättyminen

fiaskoon dokumentoi palan puolueen historiallisista

nousu- ja laskusuhdanteista.

Maailman muuttuminen ei ole enää yksistään nopeaa, vaan myös rajua. Muutoksen sijasta

elämme lähes kaoottisessa murroksessa. Tiheät, jopa

päivittäiset muutokset ovat

tavallisen kansalaisen mitoin arvioituna liian monimutkaisia ja aivan liian suuria.

Murroksen arki on vieraannuttanut ihmisen politiikan

lisäksi myös hänestä itsestään.

Sosiaalinen elämämme on

ulkoistettu yhteiskunnan

haltuun, kuten kävi talouselämän toiminnoille 1990-

luvulla. Samat tv-formaatit ovat levinneet ympäri maapalloa. Kaikkialla pyritään julkisuuteen, halutaan selviytyä

voittajina.

Ennen hypähdeltiin lavatansseissa ja käytiin yöjalassa, nyt töllötetään Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa. Ennen

harrastettiin kuorolaulua,

nyt katsotaan tv:n kuorosotia. Seitsemän veljestä on korvautunut Big Brotherilla.

Agraari-Suomessa matkusteltiin enimmäkseen vain

maaseudun ja pienen lähikaupungin väliä vaihtelevista

syistä. Nykyinen sosiaalinen media, globalisaatio ja perinteinen sensaatiohakuinen

julkisuus ovat tuotteistaneet kauhun ja kurjuuden.

Katastrofi-, tuska- ja

synkistelyturismi pitää huolta kuoleman, tuhon ja väkivallan perässä matkaavasta kasvavasta massaturismista.

Poliitikko tarvitsee entistä enemmän tv-ruutua tunnettavuutensa varmistamiseksi.

ideologinen sanoma ei kiinnosta

mediaa enää yhtä paljon kuin verkkosukat, joilla puoluejohtaja Urpilainen poseerasi lehtikuvissa joulukuussa 2008.

Aulis Aarnio ja Risto Sänkiaho arvioivat helmikuussa

Aamulehdessä suomalaista

politiikkaa.

”Suomalainen politiikka ei ole arvopohjaisen poliittisen ideologian matkaan saattamaa, vaan enenevässä määrin

asioiden hallinnointia. Poliitikko

antaa sanallisen käyttäytymisensä ja sanattoman habituksensa mediajulkisuuteen sen harhakuvitelman vallassa, että hän vastaisi poliittisesta

päätöksenteosta. Todellisuudessa hallinnointia hallitsevat johtavat virkamiehet. Yksittäinen poliitikko, ministeri tai kansanedustaja on hallintokoneiston armoilla, vaikka

kuvittelee vaikuttavansa itse.”

Sen sijaan että poliitikko

kuvittelisi olevansa itsenäinen ideologinen arvo-, normi- tai jopa tunnejohtaja, hän on

lähes täydellisesti ylä- tai alapuolellaan tehtyjen hallinnointiratkaisujen äänitorvi, politikoinnin saastuttama puhuva pää.

PÄIVIKKI ANTOLA

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori emerita, Turun yliopiston uskontotieteen ja Tampereen yliopiston kansanperinteen ja viestinnän antropologian dosentti.

Avaa artikkelin PDF