Laulu koti-ikävästä antaa äänen toisen polven ruotsinsuomalaisille
Laulu koti-ikävästä palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla yleisö- ja Risto Jarva -palkinnolla. Siperiassa juhlivat poika Kai Latvalehto (vas.), ohjaaja Mika Ronkainen ja isä Tauno Latvalehto. Rami Marjamäki Kuva: Viestilehtien arkistoTAMPERE
Ohjaaja Mika Ronkaisen sekä isän ja pojan, Tauno ja Kai Latvalehdon ympärillä kuhisee Tampereen elokuvajuhlien näytännön jälkeen.
”Ihmiset samaistuvat vahvasti tarinaan”, ohjaaja kertoo.
”Juuri Suomessa on tullut tosi paljon juttelemaan ihmisiä, joilla on sama tarina kuin Kailla, että he ovat teini-iässä 80-luvulla muuttaneet Ruotsista takaisin tänne.”
Paluumuuttajien lapset kantoivat usein kaksinkertaista taakkaa: Ruotsissa suomalaisuus hävetti, Suomessa taas ruotsalaisuus piti piilottaa.
”Rajua siinä on se, että ensimmäinen sukupolvi palasi kotimaahansa muuttaessaan takaisin Suomeen, mutta heidän lapsilleen kotimaa oli Ruotsi.”
13-vuotias Kai itki muuttoa kaksi viikkoa. Suomi oli mummolan maa, mutta koti oli Göteborgissa. Aikuisiällä hän kuitenkin unohti ruotsinsuomalaisen taustansa vuosikausiksi.
”Ei sitä koskaan tarvinnut kieltää enkä sitä hävennyt, mutta se ei tullut esille, eikä tuntunut tärkeältä ennen kuin vasta viime vuosina”, hän kertoo.
Jotakin puuttui, vaikka kaikki olikin elämässä hyvin.
Ronkaisella ei ollut omakohtaista kokemusta aiheesta.
”Sain silti Kain ulkopuolisuuden tunteesta heti voimakkaasti kiinni. Meidänkin perhe oli muuttanut silloin 70-luvulla samoista syistä, mutta vain maakunnan reunalta toiselle”, Oulussa asuva ohjaaja taustoittaa.
1960- ja 1970-lukujen valtava rakennemuutos tyhjensi maaseudun ja sai 600 000 suomalaista etsimään leveämpää leipää Ruotsista.
”Suomesta on lähtenyt enemmän ihmisiä kuin mistään muusta Euroopan maasta ulkomaille. Jokaisesta suvusta on joku muuttanut Ruotsiin”, Ronkainen muistuttaa.
Toisen sukupolven identiteetti eroaa väistämättä ensimmäisestä siirtolaissukupolvesta.
”Ruotsinsuomalaisuus on 90-luvulle saakka tarkoittanut sitä, että olet suomalainen, joka on muuttanut Ruotsiin. Ja sehän ei päde satoihin tuhansiin eli omaan sukupolveeni”, Kai Latvalehto muistuttaa.
Jo kysymys kotimaasta saattaa osoittautua monimutkaiseksi.
”Monet toisen sukupolven siirtolaiset ovat sitä mieltä, että heillä on kaksi kotimaata, Ruotsi ja Suomi.”
Oma puuttuva palanen löytyi elokuvan teon myötä.
”Suuri ahaa-elämys oli se, että minulla on kahdet juuret. Ihmisellä voi olla monta henkistä kotia.”
Aknestik-yhtyeen kitaristin ja kieltenopettajan elämä muuttui myös työrintamalla.
”Nyt olen tehnyt jo kaksi vuotta väitöskirjaa, jonka aiheena on ruotsinsuomalainen kulttuuri-identiteetti. Sitä ei olisi tapahtunut ilman dokumentin tekoa.”
Ruotsissa suomalaisuus on nyt nosteessa. Varsinkin nuoret ruotsinsuomalaiset ovat vapautuneet alemmuudentunnosta.
”Nykyään Ruotsissa sanotaan ’det är inne att vara finne’”, Latvalehto vahvistaa.
Dokumentti nostaa esiin musiikin merkityksen. Siirtolaisten 60–70-luvuilla tekemät kappaleet soivat tuoreina toisen sukupolven muusikoiden tulkintoina. Musiikki oli isä Taunolle tärkeä kontakti vanhaan kotimaahan.
”Viikonlopun tullessa siirtolaiset keräsivät matot syrjään, laittoivat levyn soimaan, joivat viinaa ja sitten kaivattiin kotimaahan. Niistä ajoista on pitkä matka siihen, että Tukholman parhaalla klubilla Södermalmilla soitetaan suomitangoa”, Ronkainen vertaa.
Elokuvassa esiintyvä Darya & Månskensorkestern on tehnyt vanhasta suomi-iskelmästä trendikästä.
”Se kuvastaa myös koko tätä identiteetin muutosta, mikä on tapahtunut parissa–kolmessakymmenessä vuodessa.”
Laulu koti-ikävästä palkittiin parhaana pohjoismaisena dokumenttielokuvana Göteborgin elokuvajuhlilla helmikuussa.
Tampereen elokuvajuhlilla se sai Risto Jarva -palkinnon sekä voitti kotimaisen kilpailun yli 30-minuuttisten sarjan ja yleisöpalkinnon.
HENNA VAINIO
Elokuvateattereissa 5.4. alkaen.
Darya & Månskensorkestern
Suomen kiertueella 31.3.–5.4.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
