HEVOSELÄMÄÄ Ippa, lapsuuteni hevonen
Vietin kesät mummolassa aina viiden vanhasta lähtien. Muu perhe kävi kuukauden kesälomalla, mutta minä halusin tulla heti koulun loputtua mummolaan.
Painavin syy oli hevonen. Mummolan Jermu oli silloin jo iäkäs, vähän tuittupäinen otus. Enoni pärjäsi sen kanssa hyvin, mutta minä en sitä saanut ajaa. Kyytiin pääsin maidonvientireissuille ja muille vastaaville.
Jermu pääsi hevosten taivaaseen, kun eno oli sairastunut ja joutunut lopettamaan maatilan työt. Mummolaan hankittiin uusi virkeä hevonen, ruuna nimeltään Ippa. Silloin elettiin 50-luvun alkua. Hevonen oli välttämätön, koska sillä tehtiin kaikki maatilan työt.
Kymmenen vanhana sain jo hoitaa hevosta ja opetella ajamaan sillä. Ippakin tuntui ymmärtävän, että oli oltava vähän varovaisempi, kun kyydissä oli keskenkasvuinen lapsi. Ensimmäisenä kesänä Ipan kanssa opin hevosista paljon.
Tädit jakelivat neuvoja, ja seurasin pientareelta, kun naapurin isäntä kävi tekemässä raskaampia hevostöitä. Kesän päätyttyä piti lähteä kouluun ja olla erossa Ipasta koko pitkä talvi. Otin hevosesta valokuvia, joiden voimalla jaksoin sinnitellä kouluvuoden loppuun.
Heti kesäkuun alussa matkustin takaisin mummolaan. Ippa hirnahteli laitumellaan, kun kutsuin sitä. Se tuli juosten luo ja pehmeä turpa hamusi leipäpaloja.
Talven jälkeen oli päästävä ratsastamaan. Satulaa ei tietenkään ollut, joten jo selkään pääseminen oli kovan työn takana. Ippa piti taluttaa tikapuiden luo tai ajosillan kupeeseen. Niistä pääsi keinottelemalla selkään. Ippa ymmärsi yskän ja odotti rauhallisena, kunnes ratsastaja oli selässä.
Mentiin täyttä ravia ja välillä laukkaakin. Kyläteillä oli turvallista ratsastaa, kun autoja ei vielä ollut. Enimmillään meitä oli kolme tyttöä Ipan selässä, kun naapurin kaveri serkkuineen halusi mukaan. Viimeisenä oleva keikkui lautasilla melkein ilmassa.
Kolmetoistavuotiaana osasin jo valjastaa Ipan kärryjen ja muiden työvälineiden eteen. Länget, kakkulat, luokki, rahkeet, rinnustin ja setolokkaremmi olivat tulleet tutuiksi. Ippa odotteli rauhallisena valjastuksen ajan.
Pahin vaihe oli länkien kiristäminen rinnustinhihnalla. Kerran hevosta taisi nipistää kaulasta vähän tavallista enemmän, sillä se tarttui hampaillaan minua takapuolesta. Sattui niin vietävästi. Suutuin ja löin Ippaa piiskalla turvalle. Se katseli korvat luimussa, mutta antoi laittaa rinnustimen kiinni. Sen jälkeen se ei minua enää purrut.
Loppukesän heinänkorjuu oli taitolaji. Matka ladolle ei ollut pitkä, mutta ojia oli tiheässä pienten sarojen takia. Ojien kohdilla hevonen piti pysäyttää ja edetä varovasti, ettei kuorma päässyt heilumaan liikaa. Joskus Ippa hermostui jatkuvaan pysähtelyyn, silloin mentiin vauhdilla ojien yli.
Kerran piti kyntää talon takana sijainnut peltoläntti rukiille. Valjastin Ipan suuren ja painavan vältin aisoihin. Alku sujui ja kynnöksestä tuli suoraa.
Ohjasin vältin kärkeä syvemmälle, jotta palteeseen saataisiin syvyyttä. Ippa veti innolla ja kärki oli menossa melkein pystysuoraan maata kohti. Käteni eivät kuitenkaan enää ylettyneet ohjaimiin ja veto loppui. Tädit tulivat hätiin ja totesivat, että homma jätetään suosiolla naapurin isännälle.
18-vuotiaana aloitin ammattikoulun Kuopiossa. Olin viikot koulussa ja viikonloput mummolassa. Vuoden 1964 keväällä kihlauduin kyläläisen nuoren isännän kanssa. Seuraavassa tammikuussa vietettiin häitä, ja siirryin muutaman kilometrin päähän emännäksi.
Ippa jäi tätien hoiviin, missä se eleli vielä pari vuotta. Kävin tervehtimässä sitä melko usein, kunnes lopulta oli tullut aika lausua hyvästit.
Parhaat hetket Ipan kanssa olivat, kun kauniina kesäiltana sai työpäivän jälkeen istua rantalaitumen veräjäpuilla. Ippa työnsi päätä kainalooni ja leivänkannikat katosivat höplyävien huulten väliin.
Vieläkin kun panen silmät kiinni, näen itseni istumassa veräjäpuulla Ipan seurassa hikisen kesäpäivän vaihtuessa viileämmäksi yöksi.
MARJA-LIISA PEKKARINEN
Vehmersalmi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
