Uusia lajeja kehittyy pajukossa
En minä sentään niin hullu ole, että pajuja keräisin, tokaisi metsäbiologian professori Viljo Kujala vuosikymmeniä sitten tutkiessaan Kymenlaakson kasvistoa. Pajut kun olivat – ja ovat osittain edelleen – hankalia määrittää.
Vaikeuksien kuviteltiin johtuvan risteytymisestä. Pajututkijat nimesivät pelkästään ulkonäön perusteella jopa nelinkertaisia risteymiä.
Myöhemmin on tultu toisiin aatoksiin. Risteytyminen on toki yleistä, mutta ei niin holtitonta kuin aikaisemmin kuviteltiin. Risteytymistä rajoittaa eri lajien erilainen kukinta-aika ja elinympäristö.
Risteymien ohella syynä määritysvaikeuksiin on pajulajien suuri sisäinen vaihtelu, josta osa johtuu kasvupaikoista, osa on perinnöllistä. Lehdetkin ovat jopa saman pensaan eri-ikäisissä oksissa erilaiset.
Suurin osa pajulajeista elää pohjoisilla alueilla tai vuoristoissa, joissa olot muuttuvat voimakkaasti jääkausien ja lämpökausien vuorotellessa. Joustavat, kehittyvät lajit menestyvät; jäykät ja menneestä tiukasti kiinnipitävät tuhoutuvat.
Pajulajit ovat vasta muotoutumassa. Kehittyvien lajien välille ei ole ehtinyt syntyä risteymäesteitä, mikä voi johtaa uudenlaisten lajien syntymiseen. Yhtenä osoituksena pajulajien nuoruudesta on, että useimmat lajit ovat rajoittuneet melko pienelle alueelle. Lajien rajaaminen on hankalaa, eikä pajulajien todellisesta määrästä ei ole tietoa: 500 on hyvä arvaus.
Eivät pelkästään pajut ole evoluution koekenttänä; sama koskee niillä eläviä eläimiä. Koska hyönteisnaaras laskee munansa samanlaiselle kasville kuin millä itse kehittyi, erkaantuvat hyönteisten kehityslinjat samalla kuin pajujenkin.
Kullekin pajulajille on kehittynyt omia saha- ja äkämäpistiäisiään ja monet kovakuoriaisetkin suosivat vain tiettyjä pajuja. Hyönteiset ovat erikoistumassa omiksi lajeikseen, vaikka ulkonäössä ei vielä eroja olekaan. Hyvä esimerkki uudesta, jääkauden pyörteissä syntyneestä lajista on halavasepikkä, joka löytyi Vantaan pajukoista 2005 ja kuvattiin tieteelle uutena lajina pari vuotta myöhemmin.
Suomessa kasvaa kolmisenkymmentä pajulajia, mutta kaksi kolmannesta lajeista on harvinaisia tuntureiden ja erikoisten ympäristöjen eläjiä. Etelä-Suomessa todella yleisiä lajeja on kuusi ja niistäkin vain kolme on ”joka paikan pajuja”: raita, kiiltopaju ja mustuvapaju. Ne kasvavat sekä ihmisen muokkaamilla paikoilla että luonnossa.
Näistä kiiltopaju on ajankohtaisin. Juuri sen valkoisia ”kissoja” kerätään palmusunnuntain virpomisoksiksi ja pääsiäiskoristeiksi. Muiden pajujen kukinnot uinuvat yhä silmusuomunsa alla talvilevossa.
Kiiltopaju on tyveltä haarova pensas, joka useimmiten jää 2–3 metrin korkuiseksi. Kesällä sen tuntee selvästi kaksivärisistä lehdistään: yläpinta on kiiltävän vihreä, alapinta vahapeitteensä vuoksi sinertävän vihreä, joskus lähes valkoinen.
Raita taas on selvästi puu, joka parhaimmillaan tavoittelee 20 metrin mittaa. Varttuneen raidan runko on vihertävän harmaa ja selvästi uurteinen, ”raitainen”.
Kolmas joka paikan pajuista on huonoimmin tunnettu. Nuoruutensa se saa kulkea kiiltopajuna, vaikka lehdet ovat molemmin puolin vihreät ja kiillottomat. Kookkaat, yli kymmenmetriset yksilöt ovat taas ”raitoja”, vaikka mustanharmaa kuori on vain heikosti uurteinen. Raidasta sen erottaa runkomuotokin: mustuvapaju on monirunkoinen ja kaarevatyvinen, raidan runko pysty ja suora.
Seuraavaksi yleisimmät lajit, halava, tuhkapaju ja virpapaju, valikoivat jo tarkemmin kasvupaikkansa. Halava on kosteitten paikkojen pikkupuu, joka kukkii kesäkuussa täydessä lehdessään ja purkaa siemenensä vasta talvisten viimojen vietäväksi.
Kookas ja harmaalehtinen tuhkapaju on rantaluhtien asukas. Matala ja ohutoksainen virpapaju viihtyy taas metsän varjossa samanlaisilla paikoilla kuin hirvikin – ja se yleensä myös näkyy virpapajun kynityssä olemuksessa.
Aikaisemmin ihminen osasi käyttää pajuja monella lailla. Kuoresta saatiin lääkettä kuumeeseen ja päänsärkyyn, salisyylihappoa, jonka me nyt ostamme apteekista. Kuoresta tehtiin myös köyttä ja sillä parkittiin nahkoja. Vitsaksista punottiin koreja, vasuja ja kalanpyydyksiä. Kesällä sidottiin ja kuivattiin lehväkimppuja, kerppuja, erityisesti lampaiden talvirehuksi.
Nykyään pajujen hyötykäyttö on lähes unohdettu. Komeista, entisillä pelloilla suoriksi kasvaneista raidoista saa kuitenkin kauniin kellanruskeaa paneelia sisustukseen. Pajujen kasvatus energianlähteeksi saanee uutta puhtia, kun ruokohelven viljely näyttää ajautuvan umpikujaan.
Pajupellot eivät olisi ihan mitättömiä luonnon kannaltakaan. Pajuissa elää mitä monipuolisin hyönteis- ja sienilajisto, omia lajejaan, joita ei muualta tapaa. Metsissä erityisesti raita on arvokas monimuotoisuuden lisääjä. Pajukoiden hyönteisrunsaus houkuttelee myös pikkulintuja pajulinnusta satakieleen ja pajusirkusta ruokokerttuseen.
SEPPO VUOKKO
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
