kirjat Ihmisyyden ja metsäluonnon ytimessä
Luontokartoittajaksi kouluttautuneen Anni Kytömäen (s. 1980) esikoisromaani Kultarinta näyttää haasteelta jo kooltaan: 644 sivua tiheää tekstiä. Niinpä jätin sen viikoiksi odottamaan.
Lukematta jättäminen olisi ollut menetys, niin vaikuttavan matkan lähihistoriaan teos tarjoaa.
On ollut poikkeuksellisen hyvien esikoisromaanien vuosi. Olen ehtinyt ihastella Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä ja Henni Kitin Elävän näköisiäkin. Anni Kytömäen Kultarinta ei kalpene rinnalla. Se on tyylittelyjä kaihtava alkuvoimainen eepos massasta eroavista ihmisistä ja metsän vetovoimasta.
Tarina satuttaa traagisuuksillaan ja kiehtoo kauneudellaan. Toivon liekki käy välillä pieneksi, joskus vain kytee, mutta kokonaan romaani ei päästä sitä sammumaan.
Tapahtumat käsittävät kolme sukupolvea ja sijoittuvat vuosiin 1903–1937. Kartanon ainoa perillinen Erik näkee metsän eri tavoin kuin isänsä, jolle metsä merkitsee vain rahaa. Erikistä tulee tutkija. Ja samalla intensiteetillä kuin metsän eliöstöstä hän kiinnostuu yhteiskuntatietoisesta torpantytöstä.
Aikanaan Erikin tytär osoittautuu isänsä kaltaiseksi. Mutta ensin koetaan sisällissotaa ja myöhemmin mustapaitojen uhoa. Anni Kytömäki löytää kerrontaansa uniikkeja näkökulmia, punoo yhteen monimuotoisia kohtaloita ja höystää tarinakeitoksen myyteillä.
Aina on kyse myös vallasta, jota vahvempi käyttää heikompaansa kautta luomakunnan. Tuskallisimmillaan se ilmenee, kun Erikin tytär erotetaan tutusta elinpiiristään ja häntä ryhdytään murtamaan toisenlaiseen muottiin.
Juonesta ei enempää, sillä sen yllättävät käänteet kiehtovat ja koukuttavat. Mutta mihin vertaisin Kultarintaa? Siinä on samantapaista vahvasti aistittavaa paikan tuntua kuin vaikkapa Olli Jalosen sukupolviromaanissa Yksityiset tähtitaivaat.
Karhut palauttivat mieleeni kirgisialaiskirjailija Aitmatovin (1928–2008) myyttejä kumisevan Mestauslava-romaanin, etenkin sen sudet. Niistä minulla oli tilaisuus jopa keskustella tekijän kanssa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.
Erikin erakkokuukaudet Lapissa metsänvartijana kansalaissodan alkuvaiheessa houkuttivat puolestaan kertaamaan amerikkalaisen luontokirjailija Edward Abbeyn (1927–1989) kokemuksia vastaavassa tehtävässä Utahissa. Kesä autiomaassa (suom. Green Spot, 2003) on yksinäisen miehen seikkailukertomus, mutta samalla alkuperäisen luonnon puolustuspuhe.
Tätä on nyt liikkeellä. Nuoret kirjailijat suuntaavat pois virtuaalitodellisuuksista, etsivät konkreettista maaperää ja eläytyvät menneitten sukupolvien olemassaolon taisteluihin.
ANELMA JÄRVENPÄÄ-
SUMMANEN
Anni Kytömäki: Kultarinta.
644 sivua, Gummerus
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
