Villisikajahtiin on hiivittävä kuin salaa – pimeässä toimiviin erikoisvarusteisiin uppoaa metsästäjältä pitkä penni

Ministeri Jari Leppä etsii villisian jälkiä passipaikkansa edustalta. Jäniksen jäljet löytyivät. Kuva: Marja Seppälä

Sikapassiin ei rymistellä pokat kaulassa. Jo puoli kilometriä ennen kyttäyspaikkaa Vesa Hermunen käskee sammuttamaan otsalampun.

Villisikaa jahdattaessa saa käyttää apuvälineitä, jotka eivät yleensä ole metsästyksessä sallittuja. Esimerkiksi ruokintapaikan voi valaista. Kuva: Marja Seppälä

Maa on jäässä ja ohuen lumikerroksen peittämä. Kuutamo hohkaa sen verran ohuen pilviverhon takaa, että hetken totuttelun jälkeen metsästäjät pystyvät hahmottamaan kulkuväylän passipaikalle. Hiljaisella metsätiellä lumi ritisee saappaan alla kuin kristallien päällä kävelisi.

”Sika on erittäin arka ja herkkävaistoinen. Vasta syömään ryhtyessään se rauhoittuu”, Hermunen kuiskaa.

Kyttäyspaikka on keskellä peltoa, jonka villisiat ovat tonkineet täyteen pieniä kraatereita. Pellot omistava viljelijä käy jatkuvaa taistelua eläintuhoja vastaan. Hermunen laskee jahtijakkaran jäätyneeseen maahan pellon keskellä. Tumma, mykkä metsä selän takana seisoo aivan Suomen ja Venäjän rajalla. Rajavyöhykkeellä saa metsästää vain erikoisluvalla.

Vaalimaan rajanylityspaikan rekkaparkki on muutaman sadan metrin päässä vastakkaisessa suunnassa, sankan metsän takana sekin. Katuvalot heijastuvat matalla laahaavista pilvistä ja parantavat näkyvyyttä kuutamon lisäksi.

Silti on hämärää. Tavallisella kiikaritähtäimellä ei pellolle tulevia eläimiä näe.

Laukaisua ei kuulu. Passin edessä ei vilahtanut kuin yksi jänis. Kuva: Marja Seppälä

Hermunen kytkee virrat päälle sekä yökiikareihin että aseen päälle asennettuun erikoistähtäimeen.

”Ero on kuin yöllä ja päivällä – sananmukaisesti”, hän sanoo ja kehottaa kurkistamaan tähtäimeen.

Todentotta! Tähtäimen läpi näkymä kirkastuu täydellisesti. Mustavalkoisessa maisemassa ympäristöään lämpimämmät eläimet näkyvät vaaleina kuin Attenboroughin luontodokumentissa. Aukean reunassa hiiviskelevän ketun silmät välähtävät kirkkaasti, sillä ne säteilevät lämpöä enemmän kuin revon muu kroppa.

Lämpösäteilyä hyväksi käyttävää yötähtäintä ei yleensä saa käyttää metsästyksessä, mutta sikajahtia varten sille voi saada poikkeusluvan. Vehkeet eivät ole halpoja. Kiikarin ja tähtäimen yhteishinta saattaa kivuta lähelle kymppitonnia. Ei niitä muutaman passijahdin takia hankita.

Passissa alkaa odotus. Rekkaparkin suunnasta kuuluu auton ovien paukahtelua. Otava syttyy kiilumaan kalseaa valoa pilvenriekaleiden välissä. Pakkanen kiristyy. Välillä on pakko nousta seisomaan ja hieroa turtuneita jalkoja.

Samaan jahtiin osallistuvan maa ja metsätalousministeri Jari Lepän (kesk.) passikoppi on parin kilometrin päässä pellolta.

”Jos siellä pamahtaa, menee muutama minuutti ja pakeneva sikalauma pölähtää tälle pellolle”, Vesa Hermunen tietää.

Laukausta ei kuulu. Leppä kertoo myöhemmin, että passin edessä vilahti illan mittaan vain yksi eläin – todennäköisesti jänis.

Peltopassissa on hieman vilkkaampaa. Ketun jälkeen ojien pusikoissa vaeltelee yksinäinen supi. Sen mentyä metsän siimeksessä liikkuu pari isompaa otusta. Hermunen asettaa kiväärin tukijalan varaan ja seuraa eläinten lähestymistä. Niiden astuttua varovasti peltoaukealle selviää, että kaksi kaurista on lähtenyt liikkeelle.

Tältä paikalta on ammuttu useita villisikoja syksyn mittaan. Varovaisen emakon johtama lauma saattaa karttaa viikkoja peltoa tai ruokintapaikkaa, jossa sitä kohti on aikaisemmin ammuttu.

Muutaman kalsean tunnin jälkeen passit puretaan. Villisikoja ei tällä kertaa näkynyt missään.

Ehkä se on hyvä asia.

Lue myös kolumni: Suomalaisten villisikajahti sai yllättävän lopun Virossa: Saaliin nähdessään paikallisten hämmästys muuttui suuttumukseksi