Katso video: Mitä kanat opettivat hevosihmiselle?

Opettiko ihminen kanaa vai kana ihmistä. Miia Lahtinen kertaa kokemuksiaan kurssilta kolumnissa. Kuva: Miia Lahtinen

”Kanan tehtävä on munia, ja sitten se syödään. En ymmärrä, miksi he menivät kouluttamaan niitä” sanoi ukrainalainen tallityöntekijä päiväteellä, kun kuuli ratsastustallin niin kutsutun johtoportaan olevan kanakurssilla.

No, niin, no. On myönnettävä, että maailman tilaan ei vaikuta se, osaako jokin kana erottaa kolmion neliöstä vai ei. Mutta toisaalta ei siihen vaikuta moni muukaan asia, mitä me päivittäin teemme. Niinpä yksi viikonloppu kannatti kyllä käyttää harjoittelemalla kanojen kanssa teknistä tekemistä, käsien koordinaatiota, palkitsemissuuntaa ja nopeutta.

Koska olen aina ollut kiinnostunut hevosten opettamisesta ja kirjoittanut siitä kymmeniä lehtiartikkeleita, kanakurssi ei rehellisesti sanottuna tuonut paljoa ihan uutta. Jo 90-luvulla Ypäjän maneesissa opetettiin, että kun nuori hevonen tekee esimerkiksi hyvät ristiaskelet, kiitä sitä heti, mielellään juuri ristiaskelen aikana.

Ajoitus ja oikea vaatimus ovat pitkään olleet hevosten koulutuksessa. Sen sijaan vahvistetiheyden tärkeys oppimisen kannalta on tullut mukaan vasta ihan viime vuosina, eikä vielä läheskään joka paikkaan. Lisäksi pitkään palkintona on ollut pelkkä paineen poisto, joka voi tehdä hommasta aika latistavaa.

Pitää myös myöntää, että usein hevosten kanssa niin harrastajat kuin ammattilaisetkin toimivat oppimisteorioita vastaan. Painetta käytetään tai hevosta rangaistaan myöhässä ja sellaisissa tilanteissa, joissa ne todennäköisesti yhdistävät asian väärin. Palkitseminenkin saatetaan tehdä hassuun aikaan.

Hevosilta myös oletetaan paljon, ja niiden odotetaan ymmärtävän asioita kuin luonnostaan. Kun hevonen ei käänny vasemmalle, sitä saatetaan vetää lujempaa vasemmasta ohjasta, vaikka sille pitäisi ennemmin opettaa, mitä ohjan paine tarkoittaa ja miten siitä pääsee eroon.

Kanakurssin kanahuoneen seinällä lukevista iskulauseista yksi oli: Eläin ei ole koskaan väärässä. Se on hyvin sanottu. Eläin on eläin, eikä eläinten maailmassa ole moraalia, eikä oikeaa tai väärä. Siksi ne eivät voi perseillä tai kettuilla. Ne voivat tehdä ihmisen kannalta väärällä tavalla, jolloin niiden käytöstä on pyrittävä muuttamaan, mutta siinä se sitten on. Eläimellä ei ole vastuuta tekemistään päätöksistä. Suurimmaksi osaksi ne eivät kai edes tee päätöksiä sillä tavalla, kuin ihminen päätöksen kokee.

Joitain asioita tehtiin kanojen kanssa eri lailla kuin hevosten kanssa. Niitä koulutettaessa ei ollut tärkeää, että jokainen harjoituskerta loppuu onnistumiseen. Oleellisempaa oli se, kuinka suuri osa tehtävistä onnistui.

Kanan myös annettiin tehdä virheitä, virheitä jopa provosoitiin. Hevosten kanssa tällainen käytöksen sammuttaminen – ”Tee, tee, mutta tästä ei saa palkkiota”- ei ole ainakaan laajasti käytössä. Hevosta koulutettaessa pyritään voimakkaasti virheiden välttämiseen. Oppimisympäristö tehdään alussa häiriöttömäksi, ja asian tekeminen oikein helpoksi. Hevosten kanssa mietitään, että ei-toivottujen käytösmallien hermotusta ei haluta vahvistaa, joten väärä käytös halutaan katkaista mielellään jo ennen kuin se alkaakaan.

Hevosten kanssa käytössä on myös jackpot-palkkio, eli erityisisot kiitokset ison onnistumisen jälkeen. Kanakurssin rehtori Jaana Rajamäki mietti, että tämä on ehkä enemmän ihmistä varten kuin eläintä: on kivaa kiittää oikein kunnolla.

Kanan kohdalla koulutettavan tunnetilan ajatteleminen jää vähiin. En tiedä, onko niiden naamassa edes lihaksia ilmeiden tuottamiseksi, ja onko niillä edes muita tunnetiloja kuin kyyhöttäminen ja nokkiminen? Hevosten kanssa eläimen mielentilan erittely on valtavassa roolissa. Voiko se olla joskus liiankin isossa roolissa, niin että ajatus itse oppimisen aika yksinkertaisesta prosessista hämärtyy?

Eläinten koulutuksessa kouluttajan neutraalina pysyminen on yksi vaikeista asioista, Ajattelen, että toisaalta se saattaa olla hevosihmisillä kuitenkin helpompaa kuin koiraihmisillä. Hevosihmiset lähtökohtaisesti ottavat hevosen pako- ja laumaeläimenä. Se säikkyy, koska hevosen perimä käskee säikkymään, ja orilla hormonit käskevät sen temuamaan. Moniin koiriin verrattuna hevosen annetaan olla enemmän eläin, ja sen täytyy olla vähemmän omistajansa lapsi.

Kanakurssia analysoidessa oli hienoa huomata, että etenkin kokeneet hevosihmiset noudattavat usein eläinkoulutuksen oppeja, vaikka eivät niitä tuntisikaan. Välitöntä kiitosta ja nopeaa paineen poistoa on pidetty pitkään hyvän ratsastajan merkkinä.

Ammattiratsastajien etu harrastajiin on reaktionopeudessa, mutta myös analyyttisyydessä, ja siinä, että hevosta ei oteta niin henkilökohtaisesti.

Kivaa on ollut myös huomata, että kaikkein moderneimmassa ratsastuksessa mukana on halu saada aikaan hevonen, joka tarjoaa toimintaa. Sitä ei latisteta eikä rangaista, vaan se ohjataan oikeaan tekemiseen. Kun hyviä asioita tapahtuu, eläintä kiitetään.

Entä se dominanssi? Vaikka hevosilla ei ole suoraviivaista nokkimisjärjestystä, niiden välillä on valtasuhteita. Uskon, että hevosen ja ihmisen toimivassa suhteessa jonkinlaisella dominanssilla on merkitystä. Parhaimmillaan se tuo hevoselle rauhaa. Se on vaikea asia tutkia, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista olisi.

Olen aika varma, että parhaaseen tulokseen päästään, kun uudet asiat opetetaan oppimisteoria tarkasti mielessä, mutta olen todennäköisesti elämäni loppuun asti myös valmis allekirjoittamaan ajatuksen, että ihmisen tulee olla hevosen johtaja. Hänen täytyy olla näkyvä, niin että hevonen ei juokse hänen päältään, vaikka hän ei koko ajan ehtisikään heitellä porkkanaa sen suuhun.

Paine taas on yksinkertainen asia, jota hevoset käyttävät toisiinsa laumassakin. Kun tamma nostaa takajalkaansa se on paine ja uhkaus, johon toinen hevonen osaa reagoida tai johon se oppii reagoimaan. Ei siinäkään ole kyse moraalista, vaan kommunikaatiosta.

Palkitsemisen käytännöt ovat hevosten kanssa joskus haastavat. Rapsuttaminen on hyvä, mutta kaikki hevoset eivät pidä rapsuttamisesta. Ruokapalkinnot taas voivat saada niillä esiin hyvin hankalaakin käyttäytymistä. Kun kana työntää päänsä vauhdilla jyväkippoon, se on jotenkin helpompi handlata kuin sama tilanne 600-kiloisen suomenhevosen kanssa.

Tähän eläintenkouluttajien ohjekirja käskenee vastaamaan, että et vain osaa käyttää positiivista vahvistetta. Mutta eikö hyvä systeemi ole sellainen, joka toimii useammalla kuin joka sadannella ihmisellä?

Yksi esitetty syy hevosten ruokapalkkioiden haasteisiin hevosilla on se, että esimerkiksi koiraeläimelle herkun loppuminen on useimmiten normaali tila, mutta hevosen tapaiselle laiduntavalle eläimelle se on turhauttavaa.

Meija Lahtinen kanaa kouluttamassa. Kuva: Miia Lahtinen

Ratsastus on sitten asia erikseen. Siinä paine on aina mukana, mutta samalla se voi olla positiivinen yhteys hevosen ja ihmisen kehojen välillä. Uskon, että ihminen ja hevonen pystyvät rakentamaan suhteen, jossa ratsastuksessa -miksei ajaessakin - ääni ja kosketus ovat sinällään rohkaisevia ja palkitsevia asioita – vaikka niistäkään tiede ei vielä pysty saamaan kiinni. Juuri tämän yhteyden ansiosta ratsastaja pystyy palkitsemaan hevosta vähän väliä – jolloin saavutetaan tehokkaassa oppimisessa tarvittava vahvistetiheys.

Entä hevosen kanssa yhdessä olemisen ilo? Kun tehdään paljon yhdessä, voisi kuvitella, että mielihyvähormoneiden avulla ihminen ja hevonen voivat rakentaa onnellisuuden kuplan.

Kanakurssin materiaaleissa lukee samaa: Koulutat elävää olentoa, ystävääsi. Iloitse ja muista, koulutuksen tulee olla kannattavaa molemmille osapuolille.

PS. Kanakurssilla tapahtui myös järkyttävä välikohtaus. Kun yhtä vanhempaa kanaa nostettiin häkistä, se olikin yhtäkkiä jännittyneenä pörhöllään ja henkisesti aivan muissa maailmoissa. Onneksi tilanne laukesi pian. Se oli muninut munan.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.