Isännätön koira tupsahti vastaan keskellä erämaata – kimurantti tilanne vaati soiton hätäkeskukseen

Masa-niminen koira tuli tutuksi jahtipäivän aikana. Kuva: Sari Herranen

MT Metsä|Erä

7.11.202307:53

Kolumni

Pekka Ervasti

Koiranilma. Metsä huokailee raskaasti, kun tuuli hönkii kaksinumeroisilla metriluvuilla. Pilvet pirskottelevat sumumaista tihkua. Ihannekeli lintujahtiin.

Päätämme silti luopua riekkoretkestä Palotunturiin ja suuntaamme alametsien siimekseen.

Koluamme karpalopitoisen suon ja louhikkoisen vaaran taitekohtaa. Näiltä paikkeilta pärähti riekkoja vuosi sitten.

Silloin se iskee. Tunnen pökkäyksen oikeassa reidessä. Jaloissa vilahtaa jotakin mustaa ja eteeni pyörähtää ilmielävä karjalankarhukoira. Tulija vaikuttaa ystävällismieliseltä. Se nuuhkaisee hanskaani ja liittyy laumaan. Kohtaaminen vieraan metsästyskoiran kanssa ei ole tavatonta. Samoilla selkosilla kulkee muitakin jahtiporukoita.

Odotan, että törmäämme pian sen isäntään ja pystymme vaihtamaan riistahavaintoja. Ketään ei kuitenkaan kuulu, eikä seuralaisemme kaikkoa omille teilleen. Siitä on tullut meidän jengin hang around -jäsen, kiertelee lähistöllä ja nuuskii maata ja ilmaa. Tutkapannasta arvaan sen olevan seurannassa. Kyllä omistaja kohta jostakin ilmestyy.

Vaan eipä ilmesty. Tulemme hakkuuaukean reunaan. Seuraamme puurajaa, mutta koira kipittelee alemmaksi suolle. Kohta kajahtaa kipakka haukku. Yritämme tiirailla, olisiko teeri löytynyt tai peräti ukkometso. Emme tohdi hiipiä lähemmäs. Tuntuu väärältä mennä jahtaamaan lintua vieraaseen haukkuun.

Räksytys hiipuu, kun tulemme autolle. Ennen kuin saamme ovet auki, koira pyörii taas jaloissa. Kun avaan takaluukun, se hyppää sisään ja vilkuilee itselleen muina miehinä leposijaa reppujen sekaan. ”Eiku ulos nyt”, yritän komentaa.

Pannassa on puhelinnumero. Soitan, mutta vastausta ei tule. Näillä kairoilla saattaa kenttä kadota. Ehkäpä isäntä on katveessa. Pistän tekstarin. Ei vastausta. Kun turre on saatu ulos autosta, se vilistää hetkeksi metsään. Nostamme kytkintä. Takapeilistä näen, että kaveri pinkoo perässä kieli ulkona. Eiku hanaa ja koira jää mutkan taakse. Ehkä se nyt palaa lähtöruutuun.

Muutaman risteyksen ja kilometrin jälkeen parkkeeraamme tulipaikalle järven rantaan ja pistämme makkarat loimuun. Kohta rantalepikko rytisee, kun uusi ystävämme porhaltaa notskille. Sen ruskeissa silmissä on loukkaantunut katse: ”Jätitte sitten minut matkasta!” Kaveria paitsi risoo myös hiukoo. Se ryhtyy rouskuttamaan rannalle viskattua hauen päätä. Koska keli on lämmennyt, se pulahtaa järveen ja tulee sitten viereen pudistelemaan itsensä kuivaksi. Kosto on suloista.

Tilanne hahmottuu kimurantiksi. Mietimme, voiko nälkäisen koiran jättää oman onnensa nojaan erämaahan. Entä jos sen tutkasta on akku loppu, eikä isännällä ole hajuakaan, missä koira on? Mitä jos isännälle on sattunut jotain? Päätän soittaa Posion poliisille. Nauhoite vastaa, ettei nyt vastata.

Tästäpä soppa sukeutui. Lopulta soitan hätäkeskukseen. Se sentään vastaa ja suhtautuu ymmärtämyksellä, vaikka ei ihmishenki olekaan kysymyksessä. Päivystäjä aikoo tavoitella sekä poliisia että koiran omistajaa. Homma ratkeaa lopulta, kun isäntä kuittaa tekstarin ja ilmoittaa noutavansa karkulaisen. Siihen menee toista tuntia. Kaira on laaja ja metsätielabyrintti sokkeloinen. Raportoin hätäkeskukseen tarinan onnellisen lopun. Päivystäjä riemastuu: ”Siinä näet, että kannatti soittaa meille.”

Kun omistaja saapuu, selviää, että seuralaisemme on kolmivuotias uros, virallisesti Master, mutta kavereiden kesken Masa vaan. Etelän koiria ja siksi ehkä harhautui poron perään. Masa ei jaksa enää rupatella, vaan ottaa tutussa autossa raukean lepoasennon.

Kun pakun takavalot katoavat, tulipaikka tuntuu heti haikean hiljaiselta. Ei ole koskaan kiva erota mukavasta jahtikaverista.