Aarteen lukija kirjoittaa lapsuutensa mäntymetsästä, joka on yhä paikallaan: ”Pysyvyyttä jos mitä tässä kaipaakin”

90-luvun alkupuolella männikkö kasvoi komeana. Sittemmin metsää on hoidettu harventamalla myrskytuhoja ja karsimalla oksia rungoista. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kasvoin lapsuuteni maalla. Meillä oli punainen talo, ja löytyi vierestä se perunamaakin. Keittiön ikkunasta avautui kangasmainen mäntymetsä. Isäni oli kuullut radiosta Mäntyharju-nimisen laulun. Siitä tuli meidän talon nimi.

90-luvun alkupuolella männikkö kasvoi komeana. Metsäalalla työskentelevä isäni tuumasi usein sitä ihaillessaan, että menee vielä vuosia, ennen kuin metsälle tarvitsee tehdä mitään. Tuolloin sen kasvua saatiin vain ihailla.

Mäntymetsä ympäröi punaista taloamme. Opin jo pienenä tyttönä kulkemaan siellä. Metsän läpi meni polku suoraan mummolaan. Se oli vilkkaasti liikennöity polku, sillä se vilisi muurahaisia!

Tulipa mäntymetsän sammalmaton päällä useampaan otteeseen istahdettua. Pienen tytön miettiväisin ilmein pohdin maailman menoa. Usein tilanteen vakavuutta tuki vieressä viipottava mustikanvarpu. Pakkohan siitä oli kahmaista koko kouralla marjoja suuhun, olivat ne kypsiä tai eivät. Mustikansininen suu paljasti minun osuneen marja-apajille.

Nousin mättähältä ylös vasta sitten, kun maailman asiat oli saatu raiteilleen. Kahta rivakammin nousin silloin, kun tunsin muurahaisten nipistävän kämmenselästäni. Eleeni ja liikkeeni olivat päättäväiset kuin Siiri Angerkoskella Justiinan roolissa: hameen helmat polvitaipeiden kohdalta hulmuten suuntasin suorinta tietä kotia kohti.

Metsä kohosi ylväänä ja tyynenä rinnallani seisten, minua tukien. Neljävuotiaan puhina kuului ja näkyi varmasti kauas, mutta mäntymetsän vakaat seinämät antoivat minun ymmärtää, että puhina jäisi minun ja metsän väliseksi.

Nyt tuosta ajasta on kulunut jo yli 30 vuotta. Metsää on hoidettu harventamalla myrskytuhoja ja karsimalla oksia rungoista. Huomaan ikkunasta katsoessani, kuinka puiden kasvu on luonut taas uudennäköisen kehyksen tutulle kotimaisemalle. Mäntymetsä on pysynyt paikallaan, maailman menossa se ei ole antanut periksi. Pysyvyyttä jos mitä tässä kaipaakin.

Tulee vielä päivä, jolloin istahdan mättähälle miettimään maailman menoa. Toivon mukaan liikkeelle lähtö luonnistuu rauhallisemmin kuin neljävuotiaana.

Minna Huusko, Oulu