Metsä on tarjonnut Aarteen lukijalle oppejaan ja antejaan vuosikymmenten ajan ‒ ”Muistan, miltä tuntui kaataa ensimmäinen tuhti mänty”

”Ahkerasti suoritin vankkaa tietoa antaneen metsurintutkinnon. Sain rohkeutta tarttua raivaus- ja moottorisahaan, tarkistaa terät ja huoltaa sahat”, Marja Savolainen kirjoittaa. Kuvituskuva. Kuva: Markku Vuorikari

Palaan muistoissani 1960-luvun alkuun. Talvisin eteläsavolaisessa mummolassani sedät olivat savotalla. Taukotuvaksi oli kuljetettu pieni, kamiinallinen kämppä, jossa oli mehevä metsän ja metsätyömiesten tuoksu. Kipaisin usein kämpälle, jossa miesten metsäjutut olivat pikkutytölle jännittäviä, vaikka en niitä täysin ymmärtänytkään.

Kamiina lämpeni nopeasti, ja kuusikalikoista tuli mukava ritinä. Jakkaran päällä seisten keittelin porokahvit miehille ruisleipäpalojen painikkeeksi. Mikä tuoksu porokahvista tulikaan. Luulen, että noista kokemuksista jäi siemen itämään.

Noilta samoilta vuosilta muistan, kun mummon kanssa hypättiin traktorin lavalle ja ajeltiin pari kilometriä hiekkahaudan reunalle katkomaan nuoria rauduskoivuja vastatarpeiksi. Oli kesäkuu ja nousevan kuun aika. Mummo opasti tarkasti vastantekoa: miten oksat katkotaan näpeillä saman pituisiksi, miten ne kootaan napakasti, miten koivuvitsa kuoritaan ja pyöritetään pannaksi, miten vastan tyvi siistitään ja miten valmiit vastat ripustetaan aitan seinille kuivumaan ja odottamaan talven nautintoja.

Tunnustan, että nykyisin vastamme sidotaan sisäkumilenkillä.

Heinäkuun helteillä, jolloin hyttysaika oli ”parhaimmillaan”, lähdettiin mummon ja tätien kanssa mustikkametsään. No, ymmärrettävää on, että lapsella ei ollut sinnikkyyttä kerätä tuntikausia marjoja ja odottaa, että aikuisten ämpärit täyttyivät. Mummon ikimuistoinen neuvo oli: Jos et viitsi kerätä, niin syö edes. Suu mustana tulin kotiin mustikasta. Tuon hyvän neuvon kerron nykyisin pojilleni ja heidän pikkutytöilleen, kun he ovat marjametsään menossa: Syö edes, jos et jaksa kerätä.

Nuorena tyttönä kuljimme parhaan tyttökaverini kanssa lähimetsään aina saman koivun juurelle puhumaan päivän ”supijutut”. Nöyrästi tuo koivu kuunteli juttumme ja toimi meille tyttösille sen ajan terapeuttina.

Samoihin aikoihin toisaalla lähimetsässä oli iso hakkuutyömaa uuden kerrostaloalueen alta. Me koululaiset keräsimme kaadetuista männyistä ja kuusista käpyjä, ja käpyrahoilla saimme kouluumme ensimmäisen television.

Äidin kanssa syksyisellä rouskuretkellä saatiin saalista saavin täydeltä. Kun päivän pyörimme pää alaspäin, olimme täysin sekaisin suunnista. Tietä kotiin etsittiin monen kierroksen ajan, samosimme ja olimme pian lähtöpisteessä. Syksyinen päivä alkoi jo hämärtyä, eikä väsymystä voinut näyttää, vaikka saavi painoi käsiä. Vihdoin sienestäjät ja sienisato pääsivät kotiin, ja suolasieniä talven varalle putsattiin, keitettiin ja suolattiin.

Silloin vain rouskut olivat parhaita sieniä, äidille eivät kelvanneet tatit, kantarellit eivätkä suppikset.

Aikuistumisen myötä eivät hyttyset tai hirvikärpäset olleet enää kauhistuttavia. Metsän aarteet – mustikat, puolukat, vatut, kaarnikat, lakat ja karpalot sekä monenmoiset sienet – houkuttavat poimimaan.

Miten hyvää jumppaa metsän herkkujen kerääminen onkaan. Jumppaa saankin, kun nykyään liki jokaisella metsäreissulla teen kuperkeikan ja yritän kammeta itseni ylös.

Laulussa sanotaan, että mustikanpoiminta on mukavaa toimintaa ja siinä voi ajatella useita asioita kerrankin huolella. Aina muistuu mieleen mummon neuvo: syö edes. Kun selkää kivistää, silloin on taukokahvin ja eväsleivän paikka, eivätkä eväät maistu missään niin hyville kuin metsässä.

Kaverini kanssa löysimme sattumalta lakkapaikan ojitetulta suolta, ja lakat saivat meidät aivan hurmioon, innokkaina kyykimme marjojen perässä. Pian kuului terävä kiljahdus. Samalla mättäällä, johon kaverini oli työntämässä kättään, köllötteli pulska kyy. Marjastus jatkui, lakansiemenet narskuivat hampaissa. Ei aikaakaan kun taas kaverini kirkaisi, kun toinenkin kyy mateli vastaan. Menneinä vuosina olisin juossut kauaksi pakoon.

Vuosikymmenet vierähtivät. Mummo ja pappa ja monet sedät ja tädit poistuivat marjastamaan muihin metsiin. Viidenkymmenen vuoden jälkeen sain oman metsän samalta suunnalta, jossa aikoinaan kuljin setien metsäkämpällä. Kantapään kautta olen yhdessä perheeni kanssa opetellut metsänhoitoa, ja hyvät yhteydet metsäammattilaisiin ovat olleet korvaamattomat.

Ahkerasti suoritin vankkaa tietoa antaneen metsurintutkinnon. Sain rohkeutta tarttua raivaus- ja moottorisahaan, tarkistaa terät ja huoltaa sahat. Muistan, miltä tuntui kaataa ensimmäinen tuhti mänty tai hahmottaa ajokoneen kymmenet vivut. Raivaustyö on ollut oiva kuntosali, ja monet makoisat naurut olen saanut, kun olen kup­sahtanut raivaussahan kanssa monttuun.

Monella metsämarssilla olen myös joutunut hukkaan, mutta silloin aistit terävöityvät, näkee ja kuulee paljon uutta eivätkä ylimääräiset askeleet haittaa.

Siirsimme metsän pojillemme, ja on hienoa huomata, miten kiinnostuneita he ovat ja miten paljon he tietävät metsäasioista. Pojat toivoivat, että kirjoitamme metsälle ”hoitotestamentin”. Se on vasta kehittymässä, mutta muutamia ajatuksia olemme jo kirjanneet ylös, ja näihin saamme varmasti lisää hyviä vinkkejä:

Kävele metsässä aina kun voit ja ota lapsesi ja ystäväsi mukaan.

Katso metsää puilta ja näet monimuotoista metsää.

Tutki ajantasaista metsäsuunnitelmaa silloin tällöin, se antaa viitteet toimille.

Seuraa mahdollisia metsätuhoja ja toimi tarvittavasti.

Muista aina, että metsä on myös lintujen, hirvien, jänisten, oravien, petojen, myyrien, käärmeiden ja hyönteisten asuinpaikka.

Metsä antaa hyvää oloa, toimintaa, monipuolisia herkkuja ja taloudellista etua.

Anna hyvän siemenen itää.

Marja Savolainen, Ylivieska

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 6/2024.