Aarteen lukija on oppinut, että hoitamattomasta metsästä on vaikea saada enää hoidettua ‒ ”Viisainta olisi olla puuttumatta vanhojen metsien elämään”

”Haaveissani on suojella osa vanhoista metsistä, soliseva puro ja jyrkkä rinne”, Aarteen lukija kirjoittaa. Kuva: Heikki Willamo

Minulle vanhemmilta peritty metsä on aarre muistoineen. Olen juurtunut metsään kuin pieni taimi. Yhdessä vanhempien ja sisarusten kanssa teimme retkiä metsään, marjastettiin ja hiihdettiin. Vanhempieni apuna olen oppinut tekemään metsätöitä, istuttanut taimia ja hoitanut niitä.

Aina eivät kuusen taimet varsinkaan pellolla venyneet pituutta yhtä hyvin kuin minä. Niistä tuli monilatvaisia tupsukoita. Silloin emme tienneet mikä niitä vaivaa, mutta myöhemmin sekin asia on selvinnyt. Me kaikki tarvitsemme ravinteita kasvuumme. Ja varsinkin minä metsätöiden muuttuessa vaativammiksi. Kun taimisisareni kasvoivat, niitä piti pelastaa vesakon seasta. Vesurointi oli yleensä minun hommaani, siinä voimat karttuivat. Myöhemmin pääsin kokeilemaan raivaussahaa, jolloin työ tuntui paljon helpommalta, mutta hiki tuli siinäkin.

Ne olivat ihania aikoja, kun vanhemmat olivat vielä voimissaan. Muistoina on kuvia, kun äitikin sahaa kaarisahalla puuta poikki. Polttopuuta tarvittiin paljon talon lämmitykseen, ja samalla tuli metsää hoidettua harventaen.

Istuttamamme metsä kasvoi. Toisaalta oli sääli, kun puut peittivät rinteisen näkymän. Tilaamme halkoo laaksossa puro, joka virtaa läheiseen Syväjärveen. Osasta purosta on muotoutunut luonnonmukainen, soliseva kivipuro. Järven rannalta kohoaa jyrkkä Komuvuori.

Olin jo kasvanut ensiharvennusikään, kun sain omia pieniä taimia kasvatettavakseni. Pääsin juurruttamaan heitäkin metsän aarteisiin. Käydessämme mummilassa teimme purolle retkiä, ihastelimme puron solinaa ja kasvilajiston runsautta. Puron ääressä on oma tunnelmansa, sen aistii, ja mieli rauhoittuu. Monesti kiipesimme myös Komuvuoren rinteitä hengästyneinä, mutta sinnikkyyden palkitsi huipulle pääsy.

Iloisena katselen, kuinka myös minun taimeni ovat juurtuneet metsään ja viihtyvät metsän aarteiden parissa.

Tilan metsät saivat kasvaa rauhassa isäni hoidossa. Metsäkonehakkuita ei tehty. Kun isä kuoli, jälkipolvi ajatteli hoitaa metsän kuntoon. Puukauppasopimus tehtiin. Uusitaan pari kuviota vanhaa metsää ja loput harvennetaan kauttaaltaan.

Olimme yhtä tietämättömiä kuin aikanaan kuusen taimien boorin puutteesta, että hoitamattomasta metsästä on vaikea saada enää hoidettua. Viisainta olisi olla puuttumatta vanhojen metsien elämään. Sattui oikein sateinen kesä, ja hakkuille tultiin vasta lokakuun loskilla. Jälki ei ollut kovin kaunista. Luonnonmaisema muuttui, ihanasta sammalpeitteisestä metsästä tuli vaikeakulkuinen ryteikkö syvine urineen.

Minä metsässä kasvaneena ajattelin säälien kaikkia pieniä taimia ja kukkasia, jotka rusentuivat oksien alle. Metsäkauriit ja ketut eivät enää päässeet juoksemaan polkujaan. Oli ihan pakko auttaa niitä siirtämällä oksia pois.

Minusta tuli sitten tämän pienen perintö­aarteen omistaja. Kasvuvaiheissani minulle oli jo muotoutunut käsitys, miten haluan aarrettani hoitaa. Haluan päästä hoitamaan metsää alusta saakka hyvän metsänhoidon suositusten mukaisesti ja luonnonarvoja kunnioittaen.

Viime kesänä pääsin tekemään taimikolle varhaishoidon saaden hyötyliikuntaa ja mielihyvää taimien kasvusta. Haaveissani on suojella osa vanhoista metsistä, soliseva puro ja jyrkkä rinne. Ehkä laitan pakurikääpää kasvamaan.

Vanhempien kanssa istuttamani puut kaipasivat ensiharvennusta, ja rohkenin tehdä ensimmäisen puukauppani. Innoissani sidoin suojelunauhoja haapojen ympärille. Mutta historia toisti itseään, talvihakkuut venyivät liian pitkälle kevääseen. Maasto ei kestänyt, ja hakkuut jouduttiin keskeyttämään.

Muistot nostattivat tunteet pintaan, ja mietiskelin surullisena, haluanko laisinkaan olla perintöaarteen omistaja. Olisiko helpompi katsoa metsää ulkopuolisin silmin?

Aika näyttää, miten tämä metsään juurtunut, taimesta suureksi varttunut puu jatkaa kasvuaan. Seisooko se sitkeästi juurillaan kestäen metsän omistamiseen liittyvät riskit vai luovuttaako perintöaarteen pois. Mutta ei muistojaan, eikä metsärakkauttaan.

Kasvutarina

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 3/2024.