Hyvän ja huonon onnen airuet

Kookkaan suruvaipan näyttävää liitoa on mukava katsella. Etenkin, jos kyseessä ei ole vuoden ensimmäinen perhoshavainto. Hans Bister Kuva: Viestilehtien arkisto

Aikuisena talvehtivat perhoset eivät odota hankien sulamista. Ne lähtevät liikkeelle heti, kun aurinko helottaa riittävän pitkään niiden talvehtimispaikkaan. Vaihtolämpöiset hyönteiset kömpivät kaarnankolostaan tai varpujen alta, keräävät energiaa auringonlämmössä ja pyrähtävät lentoon.

Tutuimpia aikuistalvehtijoitamme ovat suruvaippa, sitruuna-, nokkos-, herukka- ja neitoperhonen. Jos vuoden ensimmäisenä perhosena havaitsee iloisenkeltaisen sitruunaperhosen, saa vanhan uskomuksen mukaan roppakaupalla hyvää onnea.

Vähemmän lykästävää on nähdä ensimmäisenä siivekkäänä suruvaippa, jonka nimensä mukaisesti on arveltu tietävän katoa, onnettomuutta ja huonoa tuuria. Mikäli ensihavainto ei satu olemaan kumpikaan näistä, perhosten perusteella ei voi raottaa tulevaisuuden verhoa.

Sitruunaperhosen näkee varmimmin aurinkoisella metsätiellä tai hakkuuaukeamalla. Sitruunaperhosen koiras on helakankeltainen, naaras vaaleampi. Jokaisessa siivessä on pieni oranssi piste.

Ensimmäiset sitruunaperhoset lentävät vilkkaasti paikasta toiseen etsien parittelukumppania, ja vasta kukkien puhkeaminen saa ne pysähtymään aterialle.

Pariutunut naaras laskee munansa paatsaman lehdille.

Sitruunaperhonen on perhosista pitkäikäisimpiä, sillä se voi elää lähes vuoden. Talvehtineet aikuiset lentävät jopa kesäkuuhun asti, ja niiden jälkeläiset kuoriutuvat jo heinäkuussa.

Komealla suruvaipalla on harvoin kiire mihinkään, ellei se ole pelästynyt. Se viihtyy pitkiäkin aikoja samalla reviirillä lehti- ja sekametsien reunamilla.

Suruvaipan tunnistaa paitsi suuresta koostaan, myös lentotyylistään, joka on näyttävää ja vakaata liitoa. Siipien alkuaan keltaiset reunukset on talvipakkanen haalistanut lumivalkeiksi.

Keväisin koivut tuottavat mahlaa. Jos puu tai sen oksa katkaistaan, suruvaipat hakeutuvat hanakasti nestetankkaukseen. Samalla mahlavuodolla voi herkutella samettisia murheenkryynejä kymmenittäin. Joinakin vuosina suruvaipalla voi olla todellinen massaesiintymä, ajoittain laji näyttää olevan lähes kateissa.

Herukka- eli viinimarjaperhonen on hyvä naamioituja, sillä sen siivenreunat ovat luonnostaan rosoreunaisia. Kun herukkaperhonen laskeutuu puunrungolle siivet supussa, se näyttää erehdyttävästi käpristyneeltä lehdeltä ja sulautuu alustaansa.

Nokkosperhonen on kulttuuriseuralainen ja viihtyy joutomaiden lisäksi myös kaupunkien keskustoissa. Keväisin se paistattelee mielellään auringon lämmittämällä puuseinällä siipiään availlen.

Nokkosta rehottavat pihapiirit ja ojanpenkat ovat lajille mieleen, sillä sen toukka syö nokkosta.

Toissa vuonna Suomeen vaeltanut isonokkosperhonen näyttää asettuneen maahamme pysyvästi, sillä sitä on havaittu kuluneena keväänä jo kymmenittäin.

TUOMO KOMULAINEN

Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991 lähtien.

Avaa artikkelin PDF