Aarteen lukija koki koko kylän metsät nurin panneen myrskyn ‒ ”Olen oppinut ymmärtämään metsämaan arvon”

Aarteen lukija muistelee kirjoituksessaan kokemaansa ukkosmyrskyä. ”Meillä ne alueet, joihin ei jäänyt yhtään puuta pystyyn, tehtiin laidunmaaksi.” Kuva on kuvituskuva.  Kuva: Joel Rosenberg

Helteisen heinäntekolauantain iltana alkoi tapahtua. Pilvet matoivat maata viistäen kovan tuulen kuljettamina. Vettä satoi, jyrisi ja salamoi. Istuimme pihalla autossa, jota tuuli heilutteli mutta ei onneksi kaatanut.

Kun myrsky viimein taukosi, alkoi valjeta, miten oli käynyt. Lähipellolla juuri seipäille laitetut heinät olivat kadonneet kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Talossa yhden kamarin ikkuna oli jäänyt auki, ja vettä tulvi kynnyksen yli. Navetan tiilikatto oli osittain purkautunut. Puita oli nurin tai ruhjoutunut poikki pellon laidasta alkaen.

Miten oli käynyt lehmien? Ne olivat laitumella, jossa on myös metsää. Löysin ne, kun valkoinen lehmä söi kaikessa rauhassa piikkilanka-aidan päälle kaatuneen koivun lehtiä. Lehmät tulivat rauhallisesti jäljessäni navettaan. Niissä ei ollut naarmuakaan, vaikka olin pelännyt pahinta.

Mieheni oli jäänyt autoineen viiden kilometrin päähän maantielle. Puita kaatui edestä ja takaa. Meni tunteja ennen kuin hän pääsi kotiin, kiipeili kaatuneiden puiden yli tai ryömi alitse. Ajatuksissa kova pelko, olemmeko me edes hengissä semmoisen salamoinnin jälkeen.

Aamulla alkoi käsinlypsy, jota kesti kuukauden. Sen jälkeen saatiin sähköt takaisin.

Puhelinkaapelin pioneerit vetivät maantien ojaa myöten viikossa. Kun puhelin toimi, metsäyhtiö Rauma-Repola perusti meille konttorinsa. Kymmenen metsäpomoa asui aitoissamme sen kesän. Koko kylän metsät olivat nurin. Metsureita tarvittiin paljon, kauimmaiset tulivat Savukoskelta saakka. Kansakoululle perustettiin keittola muonitusta varten.

Meillä ne alueet, joihin ei jäänyt yhtään puuta pystyyn, tehtiin laidunmaaksi. Kun korkealaitainen haki lehmät vuonna 1988, istutimme laidunmaat koivuntaimille. Nyt niissä kasvaa harvennusten jälkeen komea koivikko.

Mieheni kuoli tämän vuosituhannen alussa. Jälkikasvulle tulivat perintöverot maksettavaksi. Rahat piti ottaa tukkimetsästä.

Paikka, josta tukkipuut kaadettiin, oli ihme kyllä säästynyt myrskyn runtelulta. Rantametsä, jota Saimaalta tulevat tuulet olivat vuosikymmenet puistelleet, oli sitkistynyt pysymään pystyssä. Sen suuren myrskyn tulosuunnan puolella puiden suojana oli ollut myös iso vuori.

60-luvun alusta lähtien meillä on käynyt saksalaisia seurakuntanuoria telttailemassa. Paikka on saanut nimekseen Saksanmetsä. Ensimmäiset kävijät ovat nykyään perheellisiä, monet jo isovanhempia.

Pari perhettä käy vielä harvakseltaan. He eivät asu enää teltassa vaan ajavat asuntoautolla, vetävät asuntovaunua tai ovat vuokramökissä. He käyvät joka kerta katsomassa leiripaikkaa, muistelevat menneitä ja halaavat heille niin rakkaita puita.

Kun he kymmenen vuotta sitten kävivät, saunamökin läheltä alkava rinne oli nuorena taimikkona. Perintöverot oli maksettu siinä kasvaneilla tukeilla. Siemenpuutkin oli jo korjattu pois.

Viime kesänä, kun he tulivat samaan paikkaan, he seisoivat auton vieressä ja katsoivat vain metsään, eivät saunalle ja Saimaalle kuten tavallisesti. Kysyin, että mitä nyt. Ihmetystä äänessään he sanoivat moneen kertaan, että metsä, metsä! Männyntaimikko on tosiaan kasvanut, se odottaa muutaman vuoden päästä ensiharvennusta.

Saksalaisen perheen tytär on opiskellut suomen kielen ja on Brysselissä töissä. Nyt hän on äitiyslomalla. Toivon, että töihin palattuaan hän kertoisi Brysselissä, kuinka Suomessa metsä kasvaa.

Olen oppinut ymmärtämään metsämaan arvon. Metsä uudistuu ja kasvaa. Myrsky voi runnella metsän kauhealla tavalla, mutta kasvullaan metsä korjaa ympäristön kauniiksi ja arvokkaaksi. Metsäpalon jälkeenkin metsä kasvaa uudelleen.

Metsäeukko vm. 1941

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 5/2023.