Kolmikymmenvuotiset ympäristötukisopimukset unohdettiin, kun kemeralakia uudistettiin – viimeinen erä maksuja jää metsänomistajilta saamatta

Nykyisin ympäristötuki kohdennetaan sinne, missä monimuotoisuusarvo ja metsänomistajan suojelusta kokema haitta ovat suurimmat. Kuva: Kari Salonen

Kolmikymmenvuotiset ympäristötukisopimukset, jotka tehtiin vuosina 2000–2003, päättyvät kesken kauden. Metsänomistajilta jää siten viimeinen erä kymmenen vuoden välein maksettavaa tukea saamatta.

Tilanne on seurausta kestävän metsätalouden rahoituslain (kemera) muuttumisesta. Uusi kemeralaki tuli käyttöön vuonna 2015. Samalla säädettiin, että vanhan kemeralain mukaisista päätöksistä voidaan maksaa tukea vuoden 2019 loppuun asti.

Suomen metsäkeskus on lähettänyt tai lähettämässä lähiaikoina kirjeen niille, joiden ympäristötukisopimus on vuodelta 2000 eli joiden olisi pitänyt saada viimeinen maksuerä tänä vuonna. Kirjeen saavia on reilut sata.

"Kirjeessä tarjoudutaan katsomaan metsänomistajan tilannetta: voidaanko tehdä uusi, kymmenvuotinen sopimus tai pysyvä suojelusopimus", luonnonhoidon johtava asiantuntija Riitta Raatikainen Suomen metsäkeskuksesta kertoo.

Vuosina 2001, 2002 ja 2003 sopimuksensa tehneitä on tarkoitus lähestyä kirjeellä myöhemmin.

Uutta kemeralakia valmisteltaessa kolmikymmenvuotiset ympäristötukisopimukset unohtuivat, neuvotteleva virkamies Ville Schildt maa- ja metsätalousministeriöstä antaa ymmärtää.

"Valitettava juttu, joka selvisi meillekin vasta vähän aikaa sitten", Schildt sanoo.

Metsänomistajien sopimuspapereista löytyy kohta, jonka mukaan sopimukset voidaan irtisanoa kesken kauden.

Kaikki kohteet, joista 2000-luvun alussa alettiin maksaa ympäristötukea, eivät välttämättä täytä nykyisiä tuen ehtoja. Pois karsiutuvat kohteet sijaitsevat todennäköisesti kitu- ja joutomailla.

"Alkuvuosina ehdot olivat löyhät ja rahoitusta maksettiin vähäpuustoisille soille ja kallioille, joilla hakkuu ei ole todellinen uhka", metsäkeskuksen Raatikainen kertoo.

Nykyisin rahoitus kohdennetaan sinne, missä monimuotoisuusarvo ja metsänomistajan suojelusta kokema haitta ovat suurimmat. Käytännössä rahoitus suuntautuu runsaspuustoisiin metsiin.

Metsänomistajia saattaa tilanteessa hiertää myös se, että kemerakorvauksista on maksettu vuodesta 2012 lähtien veroa.

"Kun tehdään uusi sopimus, siitä maksettava tuki on verollista pääomatuloa. Se voi tuntua metsänomistajasta kohtuuttomalta", Raatikainen sanoo.

Vuonna 2004 ympäristötukisopimukset muuttuivat kymmenvuotisiksi, joten ongelma koskee vain sitä ennen sopimuksensa solmineita.

Nykyään kaikki metsäkeskuksen kautta solmittavat Metso-suojelusopimukset ovat kymmenvuotisia. Ne ovat ympäristötukisopimuksia, joiden rahoitus tulee kemerapotista.

Pysyvät yksityismetsien suojelusopimukset tehdään ely-keskusten kautta. Ne ovat verovapaita.

Ely-keskukset tarjoavat myös kaksikymmenvuotisia suojelusopimuksia. Raatikaisen mukaan niiden korvaustaso on merkittävästi alhaisempi kuin pysyvän suojelun, joten niitä on tehty käytännössä hyvin vähän.

Kemeravaroja jää vuosittain käyttämättä iso potti, mutta samaan aikaan rahoitusta uusille ympäristötukisopimuksille ei siis ehkä löydy. Rahoja ei Schildtin mukaan kuitenkaan pitäisi vertailla.

"Metsänhoitoon liittyvät kemeratuet tulevat arviomäärärahoista, mutta ympäristötukisopimusten kemerakorvaukset maksetaan luonnonhoitomäärärahoista", Schildt selvittää.

Vaikka arviomäärärahoista maksettavia kemerarahoja jäi viime vuonna käyttämättä kuuden miljoonan euron edestä, luonnonhoitomäärärahat käytettiin loppuun.

Arviomäärärahat pitää käyttää samana vuonna kuin ne on myönnetty, mutta luonnonhoitomäärärahoja voi siirtää vuodelta toiselle.