Munaralli
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Päiväys kertoo tuoreudesta, mutta vanhalla vesikokeella voi tarkastaa, pitääkö se todella paikkansa. Tuore muna painuu vesilasin pohjalle vaakatasoon mutta vanhettunut jää kellumaan, muistelin mummoni viisautta. Nämä munat pysyttelivät pohjan tuntumassa, mutta pystysuunnassa. Siis vanhahkoja.
Minä en kyllä enää toista kertaa mene vaihtamaan niitä, napisi mieheni sitkeästi.
”Nyt ei ole halusta kiinni”, ilmoitin kädet taikinassa.
”Mitä minä sanon?” hän parahti, kun tajusi, että mentävä oli.
”Sano vaikka että akka pakotti. Tulet saamaan siitä roppakaupalla sääliä osaksesi, ja ne kaivavat sinulle tiskin alta tuoreita munia”.
Mies lähti mupisten toiselle matkalle.
Kilautin kaverille. Kohta ajoin jo kohti ystäväni luottouunia.
Mies palasi uusin munin. Nyt lorautin sekaan viinietikkaa, koska sen pitäisi lisätä vaahdon kuohkeutta. Laatu parani, ja sain pellillisen uuniin komeana ja korkeana. Tunnin kuluttua uunista tuli ulos parin sentin lätyskä.
”Se on tuo uuni”, toimitti mies ja pakeni puuntekoon.
Mies teki vielä yhden munalöydön. Nyt onnisti. Sitkeys palkittiin. Kokosin marenkilaatoista kahvipöydän kruununjalokiven. Mokkakreemillä kuorrutettu Ellen Svinhufvudin marenkiunelma nostatti veden kielelle pelkästä katseesta. Iltaan mennessä kiikutin ylpeänä elleneitä jo ystävienkin iloksi. Onnistujan ottein maksoin kakkuvelkojani kaksin käsin.
”Keltuaiset eivät kyllä saisi rikkoutua”, totesi ystäväni, kurkistellessaan valkuaisten ja keltuaisten erottelua. Hän nouti jääkaapistaan omat munat. Luomua näyttivät olevan nämäkin.
”Eikös kananmunia pitäisi vatkata aina samaan suuntaan?” hän uteli, kun laitoin kierroksia vatkaimeen ja kääntelin kulhoa.
Mutta nyt pelitti. Vaahdosta tuli uskomattoman kuohkeaa ja kiiltävää. Nipistelimme vielä vaahtoa sormiemme välissä. Sileää oli. Viimeistelin vaahdon mantelijauheella ja sipaisin sen lastalla uunipellille. Jätin marengit paistumaan ystäväni luottouuniin.
”Minulla ei ole nyt hyviä uutisia”, hän soitti muutaman tunnin kuluttua.
Mieli maassa palasin kotiin uusi lituska kainalossa. ”Marenki vaan on sellaista, ettei se aina onnistu”, lohdutti kokkaava tyttäreni.
Eivät marenkiherkut tähän loppuneet. Miesvieraamme innostui nimittäin marenkitarinoista perinpohjin. ”Nyt kyllä neuvotte, miten se Pavlova tehdään”, hän sanoi ja kietaisi essun eteensä.
”Että sä osaat”, kiitteli Mikkolan emäntä.
”Sano muuta, ja vaikka kuinka yrittäisi sekundaa, priimaa vaan lykkii”, kuittasin hurskaasti.
Marenkitouhu jatkui. Päätin käyttää tähteeksi jääneet keltuaiset ja likilaskuiset marengit vanhaan ranskalaiseen marenkikakkuun eli Vacheriniin. Herkku on käytännöllinen, koska sitä ei kypsytellä. Se vain kootaan ja sen voi kätevästi pakastaa.
Klassikkojälkiruoka on saanut nimensä venäläisen ballerinan Anna Pavlovan mukaan. ”Voi, saako sitä ballerinaa vielä lisää?” kysyi kermavaahtoviiksinen pikku pöytävieras.
Se Vacherin muuten unohtui pakastimeen. Hyvä niin, vappujälkkäri on jo valmiina.
Katso resepti netistä:
www.kantrilehti.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
