Kanelia kantapäissä

Kolumni

KRISTIINA HURMERINTA

Arabiemäntämme tarjoilee ruokia, joiden nimet kuulostavat korviini hokkuspokkuksen ja simsalabimin sekoituksilta. Ensimmäisen kerran elämässäni syön lattialla ja sormin.

Nainen paljastuu jo alkuruokia maistellessamme pesunkestäväksi ruokavelhoksi, joka taikoo padoistaan ja pannuistaan keittiötaiteen korkeaveisuja.

Ruokia menee ja tulee illan aikana. Kaikki on pientä ja ruokia on paljon. Mihinkään ei ole kiire. Meillä on koko ilta aikaa nauttia yhdessäolosta ja hyvästä ruoasta. Syömme itsemme tuhannen ja yhden yön satujen maailmaan.

Sahramia ja kanelia. Korianteria ja minttua. Kielellä tuntuu kamelin hiki ja aavikon hiekkainen tuuli. Kaikki tämä jo riittäisi minulle, mutta varsinainen pommi on vasta tulossa. Juuri, kun luulen aterian huipentuvan klassisesti kupilliseen arabialaista kahvia, emäntä napsauttaa nauhurin päälle. Arabialainen musiikki täyttää huoneen. Jälkiruokakahvin maustaa talon tyttären vatsatanssi.

Niin erilaista. Niin vierasta. Mutta kiehtovaa ja toivottavaa. Juuri tällaista läsnäoloa ja yhdessä syömistä kaikki kaipaavat. Palatessamme kotiin tihkumme neilikkaa, sahramia ja läheisyyttä.

Ihan oikeesti mä tulin onnelliseksi, huokaa tyttäreni posket punehtuneena.

Arabialainen ruokakulttuuri ja itämainen keittiö avaavat meille oven vuosituhantisiin resepteihin. Ruoat, jotka maistuivat Jeesus Nasaretilaiselle ja Muhammedille, porisevat yhä Lähi-idän keittiöissä.

Tähän virtaan iski kiinni islantilainen ruokaguru jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän palkkasi keittiönsä ylipapittareksi maahanmuuttajanaisen itäisiltä mailta. Uudessa ruokafilosofiassa yhdistyi makrobioottinen raakaruoka orientin mausteisuuteen. Menestyskonseptin viimeistelivät televisio-ohjelmat ja ruokakirjat.

Nyt ravintolan omistaja on yksi maailman arvostetuimpia raakaruokachefejä. Pienessä reykjavikilaisravintolassa kohtasi kahden naisen osaaminen. Siitä syntyi menestys, joka kantaa yhä.

Entäs meillä? Jos katselee Jyrki Sukulan kurjia kuppiloita, alkaa ahdistaa. Miksi ihmiset, jotka eivät edes ole kiinnostuneita ruoasta, pyörittävät ravintoloitaan? Vailla intohimoa, osaamista ja antautumista ei synny mitään hyvää, vähiten ruokaa.

Mahtaisiko yhä kasvavien turvapaikanhakijoiden joukossa piillä muutoksen siemen? Löytyisikö sieltä Sukulan kaipaamaa intohimoa? Kipinää, joka antaisi uuden nousun koko ruokakulttuurillemme.

Väki, jota tänne virtaa ovista ja ikkunoista tulee nimittäin suoraan keittiötaiteen kuumilta lähteiltä. Ja kuin tilauksesta, tämän hetken kuumin ruokatrendi on itämaisuus. Miltä kuulostaisi uuden sukupolven ABC-ruokaliittymä, jossa kauhaa heiluttaisivat irakilais-, syyrialais- ja afgaanikokit?

Naapurikuntaamme tuli muutama viikko sitten kymmenien pakolaismiesten ryhmä. Ensimmäisen päivän jälkeen he paistoivat jo kotomaan leivät. Mausteet luovuttivat aromeitaan. Yhtäkkiä oltiin orientissa. Kotona. Turvassa.

”Kannan kotimaatani kanelin tuoksussa ja sahramin kukissa. Kotimaa on mielentila, joka on siellä, missä patani saa kiehua rauhassa”, sanoi arabiemäntämme aikoinaan.