Vantaan ampumistapaus nosti muistot mieleen: En kaipaa kansallisen tragedian hetkellä johtajien lässytystä

Poliisi eristi koulutiloja ja valvoi Vantaan Viertolan koululla keskiviikkona.  Kuva: Jussi Nukari

Vantaalla tapahtunut kouluampumistapaus on koko Suomea koskettanut tragedia. Lapsi on ampunut koululuokassa lapsia, kohtalokkain seurauksin.

Ymmärrettävästi tällaisesta tapauksesta on tehty juttuja jos jonkinlaisia. Tiedonjano on suunnaton ja näkökulmia tapahtuneeseen vähintään miljoona.

Poliisin tiedotustilaisuus tapahtuneesta oli 95-prosenttisesti timanttia, vaikka tilanne oli osalle vastuuhenkilöistä todennäköisesti uusi, hämmentävä ja ennen kokematon. Toimittajat yrittivät puolestaan kaivaa sen, mitä kaivettavissa on - sehän on heidän työnsä, eikä aina kovin miellyttävä.

Yleensä viranomaisen ”en kommentoi” -vastaus on täysin ymmärrettävä, toimittajillekin. Tutkintaa ei tietenkään voi vaarantaa puhumalla ohi suunsa eikä kenenkään terveystietoja voi paljastaa suorassa lähetyksessä koko kansalle.

Jos jotain saisi kainosti toivoa, niin kansallisen tragedian hetkellä viranomaisyhteistyön erinomaisuuden ja sen sujuvuuden korostaminen saisi jäädä hieman enemmän taka-alalle. Kun harjoitellun ketjun onnistumista viisi kertaa alleviivataan, tulee kummallinen olo: yksi lapsi on kuollut, kaksi taistelee hengestään, mutta päälliköt kehuvat toisiaan.

Ihan oma lukunsa ovat johtajien johtajat. Keskiviikon tiedotustilaisuudessa Vantaan kaupungin perusopetuksen johtaja kertoi, että kaupunki uudisti kaikki kiusaamiseen liittyvät toimenpiteet vuonna 2022. Onneksi olkoon, bravo ja papukaijamerkki. Apulaiskaupunginjohtaja toisti samaa.

Hän muisti myös, että jokaiselta koululta edellytetään muun muassa turvallisuussuunnitelmaa.

”Olen vakuuttunut siitä, että jos emme olisi varautuneet niin hyvin kuin olemme, tilanne olisi voinut ollut eilen huomattavasti huonompi”, apulaiskaupunginjohtaja sanoi.

Eli hajaantukaa, ei nähtävää ja kaikki hyvin Vantaalla?

Toimittajan tehtävä on kysyä tyhmiä toisten puolesta, joten kysytään niitä: Miten tämä toimenpideohjelma ja niin-hyvin-tehty varautuminen auttoi nyt, että voidaan olla ”vakuuttuneita” niiden täydellisyydestä kun samaan aikaan lastensairaalassa tehdään kaikki voitava, jotta uhrit saataisiin pelastettua?

Millainen varautumispaperi piirongin alalaatikossa esti tällä kertaa lasta tulemasta aseen kanssa kouluun, ampua lapsia ja sen jälkeen kävelemästä ulos ovesta? Pyydän anteeksi kyynisyyttäni, mutta väkisinkin tulee inhorealistinen mielikuva, että tässä johtaja hädän hetkellä selittelee asioita parhain päin.

Inhimillistä tietenkin sekin, mutta itse en jaksaisi kuunnella tai lukea jonninjoutavaa todistelua oman virkaroolin tärkeydestä. Varsinkaan, kun paikalliset nuoret eivät suuremmin edes yllättyneet tapahtuneesta HS:n haastattelussa. Jutun otsikon kuuluu näin: ”Ei ihme, että näin kävi” – Nuoria ampuminen järkyttää, mutta ei yllätä.

Kouluampumiset eivät valitettavasti ole Suomessakaan uusi ilmiö, vaikka edellisistä on kulunut jo aikaa. Valitettavasti samanlaisia tapauksia on sattunut muuallakin. Kuva: Stiina Hovi

Suomen ensimmäinen kouluampumistapaus tapahtui Raumanmeren koulussa alkuvuonna 1989. Olin siellä itsekin, mutta en kyseisessä luokassa. Sampsa Simpanen tietää ja osaa analysoida hyvin, mitä tuolloin tapahtui ja samoin moni muukin silloinen 8A-luokan oppilas.

Tunnilta tutusti myöhästyneenä olin käytävällä haahuilemassa silloin, kun kauhistunut luokka juoksi vastaan ja pakoon alakerran kotitalousluokkaan. Me myöhästyneet, jotka emme siis nähneet ampumista, jäimme maleksimaan käytävään.

Sekin tilanne oli jälkeenpäin ajateltuna absurdi, vaikka ehdottomasti karmein kokemus on tietysti niillä, jotka pakenivat luotien tieltä. Arvuuttelimme kuitenkin siinä kasiluokkalaisten viisaudella, onkohan ampuja vielä tuossa parinkymmenen metrin päässä luokassa, ja onko ase ilmapistooli vai ilmakivääri vai jousipyssy. Ei ollut.

Poliisi tuli nopeasti, mutta pitkiltä tuntuneiden minuuttien jälkeen, ensiapu sen jälkeen ja uhrit saatiin siirrettyä silmiemme alla sairaalaan. Kumpikaan ei selvinnyt.

Tapahtuma oli niin käsittämätön niin opettajille, terveydenhoitajalle, rehtorille, psykologeille, poliisille kuin lehdistöllekin, että varmaan joku koulun oppilaista traumatisoitui ehkä hyvällä tahdolla tehdyistä jälkipyykistä.

Rehtori esimerkiksi kutsui paikalle Helsingistä psykologeja, jotka laittoivat oppilaat eläytymään tapahtumiin uudelleen näytelmän keinoin.

”Jouduimme eläytymään uudelleen tilanteeseen, jossa luokkakaverimme ampuu kaksi muuta luokkakaveriamme. Se oli traumaattista”, Simpanen muistelee Hesarin jutussa.

Kaiken lisäksi syytä tapahtuneeseen vieritettiin milloin mihinkin suuntaan ja lehdistöstä saimme lukea, että uhrit olisivat kiusanneet ampujaa. Oli se totta tai ei, on ikään kuin ihan ymmärrettävää, joskaan ei aivan hyväksyttävää, vastata esimerkiksi ysimillisellä.

Samantapaista uhrien syyllistämistä on havaittu nytkin jo tässä vaiheessa ja ilman faktoja. Liian vähän on muuttunut 35 vuodessa.